Joskus muutama vuosi sitten kuuntelin Lykke Lin musiikkia varsin aktiivisestikin. Dance dance dance oli kesän 2011 työpaikkani vakiosoittolistalla, ts. se ehdittiin kuunnella moneen kertaan kun ajettiin 60 kilometrin päähän luomujäätelölle tai noin sadan kilometrin päähän lähimpään kaupunkiin. Eikä siihen vain sen kesän aikana kuitenkaan kyllästytty.
Mutta sitten ehkä juurikin kyllästyin Lykken musiikkiin. Se tuntui aina liian levottomalta tai rauhalliselta, ei koskaan omaan mielialaani sopivalta. Liian hitaalta, rytmikkäältä, hyväntuuliselta tai synkeältä. Muttei vaan koskaan sopivalta. Ehkä noihin kahden ensimmäisen levyn biiseihin liittyi liikaa muistoja, joko hyviä tai syömishäiriön varjostamia sellaisia, enkä siksi halunnut esimerkiksi viime vuoden masentuneisuudessani niitä kuunnella.
Olenhan toki kuullut radiosta jo hetken aikaa Lykken toukokuussa julkaistun kolmannen levyn biisiä "No Rest For The Wicked". Heti ensimmäisellä kuuntelukerralla tunnistin tuon Lykken kappaleeksi: laulajasta ei voinut erehtyä. Mutta ei tuokaan biisi kummempaa kaipuuta takaisin Lykken musiikin pariin minussa herättänyt.
Mutta nyt, kun maailma ikkunan takana vetäytyy mustaan verhoonsa jo kahdeksalta illalla, syksyiset lehdet rapisevat asvaltilla ja kirkkaat tähdet valaisevat samettisen yötaivaan, loksahtavat Lykken biisit taas sijoilleen omassa musiikkimaailmankaikkeudessani. Uusimman levyn, I Never Learn, sävelet ovat kenties synkempiä kuin aiempien, ehkä vähän aikuisempia: huuhtelevat synkkyydessään, mutta eivät kuitenkaan vedä pinnan alle. Muistuttavat jotenkin siitä, että vaikka olisi vaikeaa ja sydän ja mieli ja koko keho tuntuisi hauraalta, voi maailma silti olla kaunis, vaikka synkkänäkin.
No comments:
Post a Comment