Spotify ehdotti aamiaispöytään puoli kahdeksalta istahtaessani soittolistaa nimeltä Snooze Button: kaltaiselleni aamuvirkulle tuo tuntui vähän väärältä ajankohtaan nähden. En toisaalta edes muista milloin olisin laittanut herätyskellon soimaan lauantai-aamuksi, mutta myös kello puoli kahdeksan on jo itselleni aika myöhä.
Aamuvirkkuuteni olen ilmeisesti perinyt äidiltäni, ja tuosta piirteestä olen ainoastaan iloinen. Rakastan sitä tunnetta, kun tuijottaa auringonnousua yksin hiljaisessa maailmassa, useimpien täysin tuon tunteen mahtavuudesta tietämättöminä vedellessä hirsiä tunkkaisissa makuuhuoneissaan paksujen verhojen takana. Tai kun sadepäivän aamun aloittaa käpertymällä ikkunaan ääreen lukemaan ja juomaan teetä, eikä mistään kuulu ihmisten tai autojen ääniä, keittiön kolinaa tai hissin huminaa. Kun ei ole kiirettä töihin, vaikka työpaikkaa kohti pitäisi alkaa suunnistaa jo puoli kahdeksalta: ehtii lukea lehden tai blogeja ja juoda teen kaikessa rauhassa, herätellen kropan ja mielen pala palalta, aisti aistilta, uuteen päivään.
Tai kun parhaassa tapauksessa vapaapäivän aamuna herää talosta metsän keskellä, puunrunkojen lävitse siivilöityvät auringonsäteet lämmittävät ihanasti, linnutkaan eivät ole vielä heränneet, ja voi lähteä metsään keräämään mustikoita aamupalaksi housunlahkeiden kastuessa ja liimautuessa kylminä nilkkoihin aamukasteessa. Näin tapasin tehdä aina silloin tällöin kotikotona asuessani, ja juuri hiljaiset aamut ovatkin se, mitä sieltä eniten kaipaan - tietysti yleisestikin sen upean, pohjoiskarjalaisen luonnon lisäksi.
Haluaisinkin periaatteessa kannustaa kaikkia nousemaan aikaisin nähdäkseen hiljaisen, unisen maailman kauneuden, mutta toisaalta: sehän juuri on niiden ihanien, aikaisten aamujen taikaa, että useimmat eivät ole niitä kokemassa. Joten jatkakaa te, jotka siihen pystytte, pitkistä aamu-unistanne nauttimista, jotta me ilmeisesti vähemmistöön kuuluvat saamme pitää hiljaiset aamut itsellämme - nautitaan kaikki elämästä omilla tavoillamme! :)
No comments:
Post a Comment