Niin siis ihan ahkerasti oon tässä kyllä töitä tehnyt, mutta nyt tuli sitten yhtäkkiä mieleeni pari kysymystä....
Miten parisuhteeseen ryhdytään? Miten uskalletaan päästää toinen ihminen niin lähelle - sekä fyysisesti että erityisesti henkisesti? Eivätkö muiden sydämet jäädy kauhusta ajatuksesta, että joko elät sen valitsemasi henkilön kanssa loppuelämäsi, tai sitten suhde onkin vain enemmän tai vähemmän tilapäinen ja todennäköisesti ainakin toinen teistä jossain vaiheessa haavoittuu? Ja jos tienne jossain vaiheessa eroavat, miten uskaltaa ja edes jaksaa kokeilla samaa uudestaan jonkun toisen ihmisen kanssa?
Miten käy ystävyyden, jos valitsee parikseen jo jonkun aiemminkin läheisen, ystävän? Onko ystävyyskin auttamattomasti pilalla, jos päätyykin yhteen ja sitten eroon? Kannattaako paras, kiintein ystävyyssuhde ehkä uhrata testatakseen parisuhdetta, joka ehkä voisi johtaa vielä läheisempään henkiseen siteeseen toisen kanssa? Tai miten toisaalta voisi alkaa parisuhteeseen jonkun kanssa, jota ei edes tunne kunnolla ja läpikotaisin? Miten jaksaisi kerran toisensa jälkeen yrittää oppia tuntemaan jonkun tuntemattoman, ja paljastaa samalla itsestään niin paljon tälle toiselle? Miten jaksaa elää toivossa, ilman pelkoa, että tuo toinen todella kelpuuttaisi sinut omana itsenäsi? Miten itseluottamus voi riittää sen uskomiseen, että joku todella haluaa olla vain sinun kanssasi?
Miten osataan kaikissa päätöksissä ajatella myös sitä toista, kun aina aiemmin aikuisiällä on saanut tehdä omat päätöksensä ilman, että tarvitsee miettiä kenenkään muun mielipiteitä ja toiveita? Mitä omille haaveille tapahtuu parisuhteessa? Entä jos parisuhde loppuukin joskus myöhään aikuisena ja sitten yhtäkkiä huomaa heittäneensä hukkaan mahdollisuudet toteuttaa omia nuoruusajan unelmiaan rakkauden vuoksi? Onko rakkaus sen arvoista?
Ja ennen kaikkea: miksei tällaisiin kysymyksiin ole olemassa yleismaailmallisia, kaiken kattavia vastauksia? Miksei valintojensa seuraamuksia voi tietää etukäteen? (No okei, sitten elämä olisi kyllä vähän tylsää. Ehkä ahdistuskin aina silloin tällöin on ihan hyväksi? Vaikka itseäni tuntuukin ainakin tämän blogin perusteella ahdistavan useamminkin kuin vain "aina silloin tällöin"..)
Terkuin 25-vuotias, koskaan seurustelematon sinkku, joka a) on viime aikoina taas ehkä (tai sitten ei) ylitulkinnut monivuotisen ihastuksensa ja ystävänsä sanoja ja katseita, b) on kuunnellut ihan liikaa hömppärakkausbiisejä Spotifystä, c) ei osaa päättää, pitäisikö parisuhteesta edes haaveilla, vai pitäisikö moinen suoraan jättää niille, jotka eivät tarvitse kolmea vuotta tietyn henkilön kanssa seurusteluhalujensa selvittämiseen. Heh..
Btw, olenko ihan väärässä jos kuvittelen, että olen vain löytänyt tämän aiheen ympäriltä luonnottoman paljon kysymyksiä, joita yritän käsitellä turhan analyyttisesti? Mutta positiivisesti ajatellen: eihän elämässä mihinkään kiire ole! Vai..?
No comments:
Post a Comment