Haluaisin, että sormeni tipahtelisivat näppäimille nopeasti, kevyesti, kuitenkin päättäväisesti: tietäen, mihin ovat menossa. Määränpäänään jotain ihan muuta, kuin informatiiviset tuotekuvaukset, myyvät lauseet Googlen käyttöön.
Löisipä kello jo viisi, alkaisipa viikonloppu. Nykyisessä täysiaikaistyöläisen roolissani nautin kieltämättä siitä, että vapaa-ajalla ei tarvitse suoda ajatustakaan työjutuille. Ne jää sinne toimistolle, työkoneen ääreen. Mutta samalla tämä elämä tuntuu jotenkin kauhean tyhjältä. Vapaa-ajalla teen kyllä enemmän juttuja kuin aikoihin, mutta kun työt vievät ruokatauko mukaanluettuna yhdeksän tuntia päivästä, eivät nuo iltojen vapaat tunnit nyt niin paljoa vaakakupissa paina. Minulle ainakaan.
Haaveilen jo siitä, kun tammikuussa muutan takaisin Tukholmaan, kandia kirjoittamaan. Ehkä luen jonkun kurssin jotain kieltä, kaiketi teen vähän etätöitä. Nyt haaveilen istuvani mukavissa kahviloissa jättimäisissä villapaidoissani, viettäväni tunteja kirjastoissa tietokoneen kanssa kirjojen keskellä. Kirjoittavani, ja sitten sulkevani tietokoneeni loppupäiväksi, kun päivälle luodut tavoitteet on täytetty.
Ehkä tuo ei lainkaan toteudu. Ehkä istunkin vain kotona, kuristava tunne kurkussa, pyörittelen ahdistuneita ajatuksia päässäni ja lamaannun siitä tunteesta, että on pakko ja tehtävä ja että minä en pysty enkä jaksa enkä kykene enkä ymmärrä.
Mutta sitten minulla ainakin tulee olemaan enemmän vapautta. Vapaus kiirehtiä toimiston sijasta metsään heti herättyäni, naama meikkaamatta. Vapaus istua metrossa matkalla kotiin tai koululle tai kaverin luo vaikka keskellä päivää. Vapaus olla juuri niin epäsosiaalinen, kuin miltä sinä päivänä tuntuu. Vapaus syödä lounaaksi vaikka pussillisen irtokarkkeja.
Kyllähän minä kokemuksesta tiedän, että ahdistun liiasta vapaudestakin. Siitä, että saan ihan itse päättää, mitä teen ja miten päiväni vietän. Tiedän tarvitsevani jotain, joka rytmittää päiviäni, eloani. Koska eihän minulla itsekuria siihen ole.
Jos en yliopistossa muuta ole tähän mennessä oppinut, niin sen ainakin. Etten omaa itsekuria. Ja tänä vuonna niin Norjassa kuin täällä Liettuassakin olen oppinut toisenkin asian: tuo ominaisuus ei sovi yhteen sen kanssa, että rakastan vapauttani. Ahdistun siitä, etten itse saa päättää omista asioistani.
Johtopäätös: joko houkuttelen lukioaikojen jälkeen maailmalle kaikonneen itsekurini piilostaan, tai pikapuoliin otan yhdensuuntaisen lennon vaikka Samoaan. Mutta sitä ennen, aika kohta: viikonloppu!
No comments:
Post a Comment