Welcome

Himla många stjärnor is a blog about a life, feelings, thoughts and inspiration - the name is in Swedish and means "heavenly many stars". I'm Maija, a 25-year-old daydreamer and nature-lover originally from the forests of Eastern Finland, nowadays mainly living in Stockholm, Sweden. All photos in this blog are taken by me and unedited (except resizing) if not otherwise stated. I hope you enjoy them and get inspired!

// ampsum@gmail.com && Hetki
Showing posts with label thoughts in my head. Show all posts
Showing posts with label thoughts in my head. Show all posts

Thursday, 25 June 2015

Naiseuden rahallinen hinta

Miksi kuukautissuojista maksetaan veroja? Miksi perustavanlaatuinen naiseuden osa maksaa mammonaa? Miksi naiseus maksaa enemmän kuin mieheys?! "No nyt sullakin sitten on alkaneet kuukautiset: onnea ja tervetuloa aikuisten naisten maailmaan, jossa tulet saamaan miehiä huonompaa palkkaa samoista töistä mutta maksamaan enemmän ihan vain siksi, että pystyt sitten synnyttämään kroppa kipeänä kun sen aika tulee - koska jokaisen naisenhan kuuluu synnyttää."

Tulisihan Libresseä, Vuokkosia ja muita side- ja tampoonivalmistajia toki vähän sääli, jos he eivät saisikaan enää tuttuun tapaan rahastettua sillä, että suurimmalla osalla naisista on, hör och häpna, kuukautiset - haa-ha, not! Toki voi vaihtaa kuukuppiin, mitä todellakin 176%:sti suosittelen, mutta edes kuukupit eivät valitettavasti sovi ihan kaikille.

Juuri nyt olen taas sen verran pettynyt maailmaan (ja itseeni, kun en ennen ole edes kyseenalaistanut tätä kuukautisilla rahastamista ja sitä, miten eriarvoiseen asemaan se asettaa jopa länsimaisten kulttuurien naiset), että eipä aiheesta nyt mitään älyllistä tekstiä irtoa. Ärsyttää vaan. Kannattaakin lukea vaikka Kokon teksti menkoista mun blogini sijaan.

Kanada on ilmeisesti ensimmäisenä maana maailmassa poistanut kuukautissuojien verotuksen, ehkäpä muutankin sitten sinne..

Saturday, 4 April 2015

Ihokarvoista

Ihokarvat! Aihe, josta vasta pari viikkoa sitten keskustelin kahden miespuolisen kaverini kanssa parisen tuntia, ja joka nyt on noussut esille Eeva Kolun valoimpulssihoidosta kertovan bloggauksen kommenttipostissa. Selvästi siis paljon keskustelua herättävä aihe, josta itsekin voisin kirjoittaa vaikka pienen romaanin.

Kuitenkin karvat ovat samalla myös mielipidekysymys. Itse olen aina puoltamassa naisten oikeutta omiin karvoihinsa muiden mielipiteistä ja yhteiskunnan painostuksesta välittämättä, mutta eihän se käytännössä ole niin helppoa. Myöskään itse en voi väittää pitäväni kaikkein karvaisimpia mieshenkilöitä kovinkaan kauniina katsella, mutta toisaalta en myöskään väitä, että heidän pitäisi karvoihinsa sekautua (hehe), jos he eivät sitä itse tahdo.

Ylipäätäänhän ihannetilanne olisi sellainen, jossa yhteiskunta ja media ei yrittäisi syöttää meille karvoista mitään mielipidettä: että ihokarvojen annettaisiin olla juuri niin luonnollinen asia kuin ne alun alkujaan ovatkin. Maailma olisi taas vähän parempi paikka, jos kenenkään ei tarvitsisi kokea paineita omasta karvoistaan: miehet siksi että parta ei kasva, naiset siksi että viiksiä kasvaa, että säärikarvat kasvaa, ja kaikki vielä niistä alapään karvoista: mikä ajelumalli pitäisi valita?

Mutta niin pitkään, kun yhtiöt tienaavat rahaa tällä ihmisten karvajoukkohysterialla, eivät mediat tule lopettamaan naisten karvattomuuden kannattamista. Karvanpoistogeelit, höylät ja varaterät, epilaattorit ja vahaliuskat eivät tule kaupoista loppumaan niin kauan, kun ihmiset vain viitsivät törsätä roposiaan näihin perimmältään täydellisen tarpeettomiin turhakkeisiin.

Toivoisinkin, että jokaiselle lapselle (miten haluaisinkaan kirjoittaa "nuorelle", mutta kun se aikuisuus nykyään niin usein halutaan aloittaa niin paljon aikaisemmin kuin ennen) kerrottaisiin ennen sitä ensimmäistä karvojen ajelua, että
a) karvat kasvavat voimakkaammin silloin kun niitä sheivaa kuin jos niitä ei sheivaisi,
b) häpykarvoitus on tarkoitettu suojaamaan bakteereilta.

a-kohdan tietäminen olisi pelastanut minut tältä typerältä pohdiskelulta ylipäätään: minulla ei ollut tummia tai pitkiä, siis ylipäätään näkyviä säärikarvoja, ennen kuin sitten joskus lukion jälkeen tyhmyyksissäni sitä karvojen ajelua kokeilin, "koska kaikki muutkin". Seurauksena se, että joko tunnen itseni epävarmaksi kaupungilla huomiota herättävän huvittavissa säärikarvoissani, tai sitten tuhlaan rahojani ja aikaani niihin karvanpoistosysteemeihin.

Toki voisin vain yrittää olla okei karvoineni myös kesällä (talvellahan ne saavat vapaasti rehottaa kun kukaan ei kuitenkaan ole näkemässä), mutta varsinkin Tukholman kaltaisessa tyylilyylikaupungissa itsetuntoni ei ole vielä riittävällä tasolla. Joten hatunnosto niille naisille, jotka eivät arkaile sheivaamattomia sääriään julkisuudessakaan!

b-kohta taas itselleni on aina ollut jotenkin itsestäänselvä: ei kai ihmisillä tai eläimilläkään ihan vain huvikseen sitä karvaa juuri joissain kohdissa kasva. Järkytyinkin siis perinpohjaisesti, kun kävi ilmi, että eräs 28-vuotias, maisteriksi itsensä lukenut naispuolinen ystäväni ei edes tiennyt häpykarvojen suojaavan bakteereilta! Hän nimittäin ihmetteli, miksi naiset Ruotsissa eivät ajele alapääkarvoitustaan: ja minä kun koko ajan olen miettinyt, että miksi kaikki sitä tekevät, hehe.

Kainalokarvojen ajelu tosin tuntuu mielestäni ihan perustellulta, jos ne aiheuttavat huomattavia hajuhaittoja ja siten esim. sosiaalisia pelkoja. Vaikka eiväthän ne karvat varsinaisesti haise, mutta niiden alla ja seassa muhivat bakteerit kyllä mahdollisesti. Toisaalta tälläkin on kääntöpuolensa: monien mielestä miesten ei kuuluisi ajella kainalokarvojaan, mutta entä jos sille olisi hajullisesti tarvetta? Ja tietysti kaikilla eivät kainalot välttämättä karvoituksesta huolimatta haise, ja silloin karvoituksen ajelu tietysti olisi täysin turhaa, olipa kyseessä mies tai nainen: onnea teille onnellisille!

Täällä Ruotsissahan nousi pari vuotta sitten kaamea kohu, kun telkkarissa näytettiin jonkun musiikkiesityksen (olisiko ollut Melodifestivalen, villi veikkaus) katsomosta naista, jolla oli luonnontilaiset kainalokarvat. Tämä kauhistutti monet, mutta vastareaktiona tälle puhtaalle kauhulle ilmestyi Facebookin profiilikuviin ja Twitterissä jaettuihin selfieihin kainalokarvoja kuin sieniä sateella (no melkein ainakin). Tietysti tämä kainalokarvojen kasvamisen vapautta puolustava vastareaktio oli mielestäni positiivinen ilmiö, mutta samalla tuntui melko typerältä, että kun kohu koko aiheen ympärillä taas laantui, katosivat monet niissä kuvissakin näkyneistä karvatupsuista.

Haluan nyt vielä lopuksi kuitenkin huomauttaa, että jos joku nainen ihan omasta vapaasta, ympäristön mielipiteistä riippumattomasta tahdostaan haluaa pitää itsensä karvattomana, niin siitä vain. Omiin karvoihinsa saa toki puuttua niin halutessaan, mutta toivoisin, että muiden karvat jätettäisiin rauhaan.

Mutta kuten sanottu, tästä aiheesta voisi kirjoittaa paljon: tämä pikaisessa inspiraatiopuuskassa väsätty postaus jääköön kuitenkin tälle pinnalliselle asteelle.
 

Saturday, 14 March 2015

First world problems

What I've got in my mind all the time, represented in one Facebook status:
The ultimate first world problem (hashtag): to get anxious because you can't choose from all those theoretical but still realistic possibilities in your life, AND therefore get extra anxious when you know there are billions of people who can only wish they had all those same possibilities.

#theworldistoobig #wheretolivewhattodo #whycanteveryonebeequal

Wednesday, 28 January 2015

A question of my life and someone else's death

The most important question in my life right now is:
Why am I writing my bachelor's thesis about adjectives, when there is people drowning in the Mediterranean Sea and living in agony? 

And my country pays me over 400€ per month for doing this?! The world is crazy.

Thursday, 8 January 2015

Hopes & sounds


(Jon Hopkins - Open Eye Signal)

I just want to sail away, buy a one-way ticket to Peru, fight with myself. Finally do something meaningful. Need to find out what that would be for me - maybe that's my plan for the year 2015. Despite all the traveling and friends and good stuff last year, I was never totally happy, I never saw things clearly. And that's what I want to be and do this year. Not all the time of course, but mainly.


/ Kemiönsaari / Kimitoön, Finland, September 2010

Thursday, 25 December 2014

Vuodenloppumisahdistus ja haaveita

Haluaisin olla oikea taiteilija, jotta tämä jatkuva luomisahdistukseni olisi perusteltua.

Haluaisin elää täysin ilman tietokonetta, paeta jonnekin kauas muistikirjat, romaanit, kynä ja kamera seuranani. Inspiroida ja auttaa itseäni ja kanssaihmisiäni, oppia elämään ihan uudella tavalla.

Haluaisin myös Japaniin, imemään itseeni kaiken heidän kulttuuristaan.

Ja Norjan metsiin ja vuorille vaeltelemaan, sinne haluaisin myös niin kovin.

Sekä meren äärelle, hukkaamaan ajantajun aaltojen rytmikkääseen kohinaan.


Monday, 20 October 2014

Kiire maailmalle

Maailmassa on niin paljon nähtävää, koettavaa, ihmeellisiä ihmisiä, opittavaa, tehtävää, kulttuureja, kieliä, perinteitä, ruokia, rituaaleja, musiikkia, kirjoja.

Juuri nyt aika paljon harmittaa, että istun yhdeksännen kerroksen yksiössäni Vilnan lähiössä ja teen (yritän tehdä) työjuttuja nenän niistämisen ja teen lipityksen ohessa. Voisin olla jossain ihan muualla ja tehdä jotain ihan muuta! Maailma on niin suuri ja mielenkiintoinen, ja elämä niin lyhyt..

Vaikka toisaalta erään asiakkaamme sanoin: mihis tässä kiire, valmiissa maailmassa. Sitä paitsi, olenhan mä nähnyt, kokenut, oppinut ja tavannutkin jo paljon ja monia. Mutta kun elämä voisi kuitenkin olla niin paljon enemmänkin!


Friday, 10 October 2014

Itsekuri vs. vapaus

Haluaisin, että sormeni tipahtelisivat näppäimille nopeasti, kevyesti, kuitenkin päättäväisesti: tietäen, mihin ovat menossa. Määränpäänään jotain ihan muuta, kuin informatiiviset tuotekuvaukset, myyvät lauseet Googlen käyttöön.

Löisipä kello jo viisi, alkaisipa viikonloppu. Nykyisessä täysiaikaistyöläisen roolissani nautin kieltämättä siitä, että vapaa-ajalla ei tarvitse suoda ajatustakaan työjutuille. Ne jää sinne toimistolle, työkoneen ääreen. Mutta samalla tämä elämä tuntuu jotenkin kauhean tyhjältä. Vapaa-ajalla teen kyllä enemmän juttuja kuin aikoihin, mutta kun työt vievät ruokatauko mukaanluettuna yhdeksän tuntia päivästä, eivät nuo iltojen vapaat tunnit nyt niin paljoa vaakakupissa paina. Minulle ainakaan.

Haaveilen jo siitä, kun tammikuussa muutan takaisin Tukholmaan, kandia kirjoittamaan. Ehkä luen jonkun kurssin jotain kieltä, kaiketi teen vähän etätöitä. Nyt haaveilen istuvani mukavissa kahviloissa jättimäisissä villapaidoissani, viettäväni tunteja kirjastoissa tietokoneen kanssa kirjojen keskellä. Kirjoittavani, ja sitten sulkevani tietokoneeni loppupäiväksi, kun päivälle luodut tavoitteet on täytetty.

Ehkä tuo ei lainkaan toteudu. Ehkä istunkin vain kotona, kuristava tunne kurkussa, pyörittelen ahdistuneita ajatuksia päässäni ja lamaannun siitä tunteesta, että on pakko ja tehtävä ja että minä en pysty enkä jaksa enkä kykene enkä ymmärrä.

Mutta sitten minulla ainakin tulee olemaan enemmän vapautta. Vapaus kiirehtiä toimiston sijasta metsään heti herättyäni, naama meikkaamatta. Vapaus istua metrossa matkalla kotiin tai koululle tai kaverin luo vaikka keskellä päivää. Vapaus olla juuri niin epäsosiaalinen, kuin miltä sinä päivänä tuntuu. Vapaus syödä lounaaksi vaikka pussillisen irtokarkkeja.

Kyllähän minä kokemuksesta tiedän, että ahdistun liiasta vapaudestakin. Siitä, että saan ihan itse päättää, mitä teen ja miten päiväni vietän. Tiedän tarvitsevani jotain, joka rytmittää päiviäni, eloani. Koska eihän minulla itsekuria siihen ole.

Jos en yliopistossa muuta ole tähän mennessä oppinut, niin sen ainakin. Etten omaa itsekuria. Ja tänä vuonna niin Norjassa kuin täällä Liettuassakin olen oppinut toisenkin asian: tuo ominaisuus ei sovi yhteen sen kanssa, että rakastan vapauttani. Ahdistun siitä, etten itse saa päättää omista asioistani.

Johtopäätös: joko houkuttelen lukioaikojen jälkeen maailmalle kaikonneen itsekurini piilostaan, tai pikapuoliin otan yhdensuuntaisen lennon vaikka Samoaan. Mutta sitä ennen, aika kohta: viikonloppu!

Sunday, 5 October 2014

Pieni totuus elämästä

Mitä yhteistä on ratsastamisella, syömäpuikoilla syömisellä, autotien ylittämisellä Mumbaissa, joogaamisella ja elämällä?


Kaikkiin vaaditaan kevyt ote, kuulostelua, myötäilyä ja hengittämistä. 


Syvään hengittämistä.

Tuesday, 30 September 2014

15 kysymystä parisuhteeseen ryhtymisestä

Niin siis ihan ahkerasti oon tässä kyllä töitä tehnyt, mutta nyt tuli sitten yhtäkkiä mieleeni pari kysymystä....

Miten parisuhteeseen ryhdytään? Miten uskalletaan päästää toinen ihminen niin lähelle - sekä fyysisesti että erityisesti henkisesti? Eivätkö muiden sydämet jäädy kauhusta ajatuksesta, että joko elät sen valitsemasi henkilön kanssa loppuelämäsi, tai sitten suhde onkin vain enemmän tai vähemmän tilapäinen ja todennäköisesti ainakin toinen teistä jossain vaiheessa haavoittuu? Ja jos tienne jossain vaiheessa eroavat, miten uskaltaa ja edes jaksaa kokeilla samaa uudestaan jonkun toisen ihmisen kanssa?

Miten käy ystävyyden, jos valitsee parikseen jo jonkun aiemminkin läheisen, ystävän? Onko ystävyyskin auttamattomasti pilalla, jos päätyykin yhteen ja sitten eroon? Kannattaako paras, kiintein ystävyyssuhde ehkä uhrata testatakseen parisuhdetta, joka ehkä voisi johtaa vielä läheisempään henkiseen siteeseen toisen kanssa? Tai miten toisaalta voisi alkaa parisuhteeseen jonkun kanssa, jota ei edes tunne kunnolla ja läpikotaisin? Miten jaksaisi kerran toisensa jälkeen yrittää oppia tuntemaan jonkun tuntemattoman, ja paljastaa samalla itsestään niin paljon tälle toiselle? Miten jaksaa elää toivossa, ilman pelkoa, että tuo toinen todella kelpuuttaisi sinut omana itsenäsi? Miten itseluottamus voi riittää sen uskomiseen, että joku todella haluaa olla vain sinun kanssasi?

Miten osataan kaikissa päätöksissä ajatella myös sitä toista, kun aina aiemmin aikuisiällä on saanut tehdä omat päätöksensä ilman, että tarvitsee miettiä kenenkään muun mielipiteitä ja toiveita? Mitä omille haaveille tapahtuu parisuhteessa? Entä jos parisuhde loppuukin joskus myöhään aikuisena ja sitten yhtäkkiä huomaa heittäneensä hukkaan mahdollisuudet toteuttaa omia nuoruusajan unelmiaan rakkauden vuoksi? Onko rakkaus sen arvoista?

Ja ennen kaikkea: miksei tällaisiin kysymyksiin ole olemassa yleismaailmallisia, kaiken kattavia vastauksia? Miksei valintojensa seuraamuksia voi tietää etukäteen? (No okei, sitten elämä olisi kyllä vähän tylsää. Ehkä ahdistuskin aina silloin tällöin on ihan hyväksi? Vaikka itseäni tuntuukin ainakin tämän blogin perusteella ahdistavan useamminkin kuin vain "aina silloin tällöin"..)

Terkuin 25-vuotias, koskaan seurustelematon sinkku, joka a) on viime aikoina taas ehkä (tai sitten ei) ylitulkinnut monivuotisen ihastuksensa ja ystävänsä sanoja ja katseita, b) on kuunnellut ihan liikaa hömppärakkausbiisejä Spotifystä, c) ei osaa päättää, pitäisikö parisuhteesta edes haaveilla, vai pitäisikö moinen suoraan jättää niille, jotka eivät tarvitse kolmea vuotta tietyn henkilön kanssa seurusteluhalujensa selvittämiseen. Heh..

Btw, olenko ihan väärässä jos kuvittelen, että olen vain löytänyt tämän aiheen ympäriltä luonnottoman paljon kysymyksiä, joita yritän käsitellä turhan analyyttisesti?  Mutta positiivisesti ajatellen: eihän elämässä mihinkään kiire ole! Vai..?

Friday, 26 September 2014

Postaus ilman päätä ja häntää, ts. luovuusahdistus

Joskus mua vaivaa maailmankaikkeusahdistus, toisinaan luovuusahdistus.

Sellainen tunne, kun haluaisi istua kahviloissa kirjoittamassa suuria novelleja pienistä hetkistä, vaeltaa metsässä tai kaupungilla tallentamassa kameraan ruutuja joita muut eivät ympäristössään näe, viettää jokaisen työpäivän luovaksi toimistoksi naamioidussa kasvihuoneessa.


Koska kun istuu kotona sängyllä tietokone sylissään, astianpesukoneen pauhatessa taustalla, eivät ajatukset liitele ja luovuus kukoista. Mutta kun silti haluaisi tehdä jotain luovaa nenän niistämisen ja työkalujen kuvaustekstien kääntämisen sijasta. Kuviakin olisi vaikka kuinka paljon lisättäväksi Tumblriin, mutta kun sekin on liian teknistä ja epäluovaa tähän olotilaan, lisäksi ahdistun vanhojen kuvieni näkemisestä ja tahdon vain ottaa uusia jossain uudessa paikassa, luoda jotain uutta ja uniikkia.


Selailen läpi internetin ihmemaailmaa ja masennun siitä, että niin monet ovat tehneet niin suuria ja luovia asioita jo niin nuorina, ja minä vain tuhlaan päiväni asioista ahdistumiseen. Eihän tämä nyt mitään sellaista masentunutta ahdistusta ole. Vain tunnetta siitä, etten tee elämälläni juuri sitä mitä haluan enkä edes tiedä, mitä haluan, ja vaikka tietäisinkin, en luultavasti uskoisi itseeni tarpeeksi elääkseni haluamani laista elämää.


Että tällaista tänään, ehkä otan vain uuden mukillisen teetä ja yritän pysäyttää kaiken ajatustoiminnan tässä tukkoisessa päässä jollain hömppäleffalla, ennen kuin ajatukset ajautuvat petollisille poluille. Hyvää perjantaita ja viikonloppua, olkoot se luovuutta ja kauniita ajatuksia täynnä!

Wednesday, 24 September 2014

Achillea millefolium

Olen löytänyt ehdottoman suosikkini ruotsalaisista kasvien nimistä:

Röllika

(kuva Wikipediasta)

Wednesday, 17 September 2014

Uudesta minästä haaveilusta

Muutto toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan tuntuu monelle tarkoittavan uuden elämän alkua. Ei vain siksi, että monet asiat ovat uusia, vaan myös, koska itselleen voi luoda uudessa paikassa uuden identiteetin. Kuten uuden vuoden alkaessa, tai vaikka edes uuden viikon, voi päättää aloittavansa uuden elämän: hankkia uuden harrastuksen, uudistaa vaatekaapin uudenlaisilla vaatteilla, vaihtaa hiusväriä.


Itsekin ajattelin näin silloin, kun lukion jälkeen muutin au pairiksi Berliiniin. Mutta vuosien saatossa, asuttuani vähintään kaksi kuukautta Saksan lisäksi niin Islannissa, Kyproksella, Norjassa kuin Ruotsissakin, olen oppinut, ettei identiteetinvaihdos noin vain tapahdu. Pinttyneitä tapoja on vaikea muuttaa, tietokoneriippuvuudesta irti pääseminen ei helpotu oudossa ympäristössä, jossa ulkomaailma voi joskus olla vähän pelottavakin, ujosta ja hiljaisesta lököhousuissa viihtyvästä metsäseudun kasvatista tuskin yhtäkkiä kaupungissa kuoriutuu sosiaalinen ja puhelias kynähametyttö.


Nykyään tämä ei edes minua haittaa, olen lopettanut haaveilun "uudesta minästä" joka kerta ulkomaille muuttaessani. Kyllä edelleen toki haluaisin usein olla erilainen: vähän tyylikkäämpi, sosiaalisempi, aktiivisempi, rohkeampi. Mutta nykyään osaan antaa itselleni aikaa muutoksiin. Enää en ahdistu siitä, etten uskalla avata suutani joka ruokatauolla ensimmäisenä työviikkona, jos kukaan ei kysy minulta mitään. Ei haittaa, että parin ensimmäisen viikon vapaista tunneista tavallista useampi menee nukkumiseen. On täysin okei, että töiden jälkeen linnottaudun omaan huoneeseeni tuijottamaan telkkarisarjoja sen sijaan, että olisin ulkona tutkimassa tuota ihmeellistä ulkomaailmaa. Toki asia olisi eri, jos muuttaisi johonkin vain kuukaudeksi. Mutta kaksikin kuukautta uudessa maassa on sen verran pitkä aika, että siinä ehtii nähdä paljon, vaikka aluksi ottaisikin vähän löysemmin, ja antaisi niin kropan kuin ennen kaikkea pääkopankin sopeutua uuteen elämään.


Oikeastaan ajatus siitä, että oma identiteetti ja tavat pitäisi vaihtaa kokonaan uusiin samalla kun asuinympäristö, työ- tai opiskelupaikka, ihmiset ja kaupassa myytävät maitopakkauksetkin ovat uusia ja outoja, kuulostaa aika hullulta. Eikö kaiken uuden keskellä olisi ihan terveellistäkin säilyttää jotain tuttua ja turvallista, esimerkiksi se oma minä (asia erikseen, jos se oma minä ei olisikaan turvallinen itselle tai muille) - vaikka siihen ei täysin tyytyväinen olisikaan?


Olen oppinut, että vaikka olisit hiljainen tuppisuu, mutta kuitenkin ystävällinen ja peruskohtelias kaikkia kohtaan ensimmäisten työ- tai kouluviikkojesi aikana, tuskin ihmiset luovat sinusta kovin negatiivista mielikuvaa - tai jos luovat, ovat he tuskin tutustumisen arvoisia juuri sinulle. Ja vaikka yrittäisitkin luoda itsellesi uuden minän yhdessä yössä, ja vaikka onnistuisitkin siinä, uusi elämä ja uudet ihmiset tulevat muuttamaan sinua samalla tavoin, kuin kokemukset "aiemmassa elämässä". Miksi siis kiirehtiä itsensä muuttamisessa, kun kuitenkin muutut päivä päivältä niin tietoisesti kuin tiedostamattasikin?

Toki jos joku, joka uudesta elämästä ja yhtäkkisestä identiteetinmuutoksesta on haaveillut, on siinä myös onnistunut, voin vain onnitella. Ja todeta, että se ei kuitenkaan ole se minun juttuni tässä elämässä. :)

(Kuvat Vilnasta, Tukholmasta, Kyprokselta, Norjasta, Islannista ja Berliinistä.)

Monday, 15 September 2014

Yksi ällömöllömöhömörön selätystarina

Eilen allekirjoittaneella oli sellainen ällömöhöpäivä. Siis sellainen, kun kaikki farkut on olevinaan liian pieniä, hiukset tylsät, iho huono, allit roikkuvat, mitä näitä nyt on. Siihen päälle päädyin vielä kylmänhikisenä peiton alle ruokamyrkytyksen kanssa. Mutta! Oikeastaan tuo iltapäivän puoliväliin osunut ruokamyrkytyskohtaus käänsikin päiväni paremmaksi.

 

Siinä peiton alla makoillessani, kun todellakaan en mihinkään muuhunkaan pystynyt, muistin, miten pari päivää aiemmin luin Onnenpäivä-blogista oman asenteen vaikutuksesta päivään - muistinpa kirjoittaneeni samaisesta aiheesta itsekin parisen vuotta sitten johonkin silloiseen blogiini. Tuolloin olin vielä vankkumaton positivisti, joka käänsi ikävätkin vastoinkäymiset vähintään asteen verran ilon puolelle, eikä voinut ymmärtää negatiivisia ihmisiä.

Kuitenkin olin nyt puolet tästä aurinkoisesta sunnuntaista uudessa asuinkaupungissani, Vilnassa, käyttänyt oman huonouteni murehtimiseen, negatiivisten ajatusten vatvomiseen, itkeskelyyn ja selaamieni blogien kirjoittajien kadehtimiseen. En ala luettelemaan kaikkea, mitä olisin tuon sijaan voinut tehdä, koska siitäkään ei enää näin jälkikäteen olisi mitään iloa tai hyötyä.


Joka tapauksessa, kun kylmänhiki vihdoin laskeutui ja olotilani muutenkin normalisoitui, nousin sängystä iloisena siitä, että voin taas hyvin. Avasin ikkunoita peittäneet verhot ja parvekkeen oven selkosen selälleen: päästin kirkkaan päivänvalon valaisemaan yksiöni tyhjät seinät, yhdeksän kerrosta alempaa kantautuvat elämän äänet muistuttamaan siitä, etten oikeasti ole yksin tässä maailmassa, ja kevyen tuulenvirin tuomaan tuoretta ilmaa hengitettäväksi. Laitoin iloista musiikkia soimaan.

Ikkunani takana kaupungin yllä leijaili taas kuumailmapallo ja päätin, etten jättäisi enää yhtään kuumailmapalloa näkemättä vain sen takia, että haluan rypeä syvässä itsesäälissä suljettujen verhojen takana. Koska mitä iloa ja hyötyä itsensä mollaamisesta muka on?!

 

Siispä note to self, jonka kuka vaan saa painaa muistiin: jos iso maha tai mikä tahansa muukin maailmassa ahdistaa, laita luureihin soimaan esim. Mood Booster -soittolista Spotifystä ja painu lenkille: juokse vaikka niin kovaa, ettei kukaan ehdi nähdä sitä kukkivaa ihoa ja tympeää tukkaa. Tai listaa vaikka ylös kaikki asiat, jotka elämässäsi ovat hyvin. (Omaan listaani pääsisivät ainakin tuo ekan kuvan kaupunkinäkymä, jota saan aamuisin nykyään ihastella, sekä mahtava kesäinen Norja, josta pääsin melko etuoikeutettuna mutta omilla ansioillani nauttimaan tänä vuonna kahden kuukauden ajan.)

np. Imagine Dragons - On Top of the World

(If you don't speak Finnish and wonder if "ällömöllömöhömörön" is a real word: now it is!)

Friday, 22 August 2014

A conclusion

I'm pretty sure that when you are capable of listening to love songs without feeling empty, sad and miserable, everything is pretty well in your life.

Sunday, 17 August 2014

Maailmankaikkeusahdistus


Maailmankaikkeusahdistus on allekirjoittaneelle hyvin tavallinen olotila, joka yleensä johtuu siitä, että maailmassa olisi niin paljon muutettavaa, jotta se olisi kaikille parempi paikka. Tällaisen ahdistuksen keskellä tunnen aina huonoa omatuntoa siitä, että olen syntynyt Suomessa, mutten kuitenkaan tee mitään auttaakseni niitä, joilla asiat on huonommin. No okei, olen viimeisen parin kuukauden aikana lainannut Kivan kautta yhteensä sata dollaria Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan naisyrittäjille, mutta tuo nyt on vain sellaista pientä likakerroksen raaputtelua paatuneen omatunnon päältä.

Juuri tänään tuo maailmankaikkeusahdistus liittyy kuitenkin ennen kaikkea siihen, että päässäni on niin paljon ajatuksia ja mielipiteitä ja sanottavaa länsimaiden ihmisten menosta, muttei sanoja ja taitoa purkaa noita ajatuksia näppäimistölle. Niin turhauttavaa!


Eikä nää mun päässäni hautovat mielipiteet edes koske mitään hirmuisia ongelmia - mikä jo on ongelma sinällään. Mietin pää kiehuen ihan vaan sitä, miten miljoonat suomalaiset marisee päivittäin miten kaikki on niin huonosti ja v*ttu kun v*tuttaa ja h-vetti kun on maanantai ja pitää herätä aikaisin ja mennä töihin (realiteetit, ohoi! Niistä voi lukea vaikka Natan blogista, jos sanan tarkoitus ei muuten hieraise aivonystyröitä.).

Ja sitä, miten yhdys sana virheitä täynnä olevat ja englannista väännettyjä lauserakenteita, sekä samasta kielestä lainattua pilkuttomuutta pursuilevat blogit nauttivat suurta suosiota ja näyttävät nuorisollekin erinomaista esimerkkiä siitä, ettei kieliopilla ole mitään väliä. Joo joo, opiskelen yleistä kielitiedettä, jonka tarkoituksena ei ole sanoa miltä kielen kuuluisi näyttää, vaan tutkia miten kieli muuttuu. Mutta kun rakastan äidinkieltäni, enkä halua sen vaipuvan täydelliseen turmelukseen, vaikka vissiin sitä tulee itsekin välillä raiskattua: ainakin ylipitkillä lauseilla, sulkeiden ylikäytöllä ja vääriin paikkoihin tungetuilla pilkuilla, jos ei muuten. Mutta kyllä nyt edes ne tavallisimmat yhdys_sanat pitäisi osata kenen vain!

Sitten vielä sekin, ettei nykyaikana arvosteta aitoa valokuvausta, vaan kaikkia netistä löytyviä kuvia on muokattu: kontrastia, värejä, lämpöä muokattu, kuvaa rajattu, taustaa suoristettu.... Näyttäkää mulle niitä ihmeellisten upeiden huippukuvien alkuperäisversioita, kiitos, ja hävittäkää kaikki kirotut Photoshopit ja muut maailmasta (tästä ihan vähän lisää täällä)!



Piste, lähden nyt vähän juoksemaan tätä pahinta maailman pienimpien ja vähäpätöisimpien epäkohtien aiheuttamaa ahdistusta pääkopastani. Ehkä keksin siinä samalla jonkun täydellisen lääkkeen syöpään, tai ehkä vaan jonkun keinon oikeasti auttaa ihmisiä, jotka oikeasti tarvitsee apua. Ja ehkä keinon, jolla takoa jotain järkeä, tai ainakin realiteetteja, niiden suomalaisten päähän, joilla on varaa täyttää koti pohjoismaisella designilla ja valittaa töihin lähtemisen ankeudesta kun on pimeää ja kylmää ja syksy tulee kesän jälkeen ja sitten talvi ja sitten on vielä puoli vuotta siihen ainoaan vuodenaikaan kun elämässä voi olla kaikki hyvin.

Niin, onneksi kerroin jo alussa, että ahdistukseni syynä on myös se, etten yhtään kykene välittämään niitä päässäni hautovia ajatuksia ja omia mielipiteitäni missään järkevässä, rakentavassa ja syvällisen pohtivassa muodossa tähän nyt. Ehkä palaan asiaan joskus, kun isommat ongelmat maailmassa on ratkaistu.


(Tekstin vastapainoksi kuvia maisemista, joihin kapuaminen ja joiden katselu rauhoittaa kummasti ylikiehuvaakin mieltä. Ihana Norja, josta valitettavasti olen lähdössä jo muutaman päivän päästä. Mutta palaan vielä joskus takaisin! Ehkä muutan tuohon ekan kuvan mökkiin sitten.)

Tuesday, 8 July 2014

Something old II

Älskar världen och ibland människor också.

Som när jag idag fick veta att en av världens nordligaste öar heter Kaffeklubben. Lite oförutsägbart, eller hur?! Älskar sådana här helt random grejer, man blir på bra humör över bara tanken på hur roligt de människor måste ha haft när de har namngivit ön!

Nu vill jag också hitta en ö och ge den ett konstigt men fint namn, eller bara resa runt världen seglande från en ö till en annan, försöka hitta de minsta öarna med konstigaste namn.

Vem åker med?

(Andra småsaker som gör mig glad: att människor gör så mycket så fint och bra musik och lägger upp det på internet helt gratis, människor som är engagerade i vad de gör, grejer som couchsurfing, att det stog “krokuslingvistik” i en av paprerna vi fick av läraren på korpuslingvistikkursen, att det finns tåg och fina landskap och drömmar som inkluderar dessa två + människor som är vänliga också mot människor de inte känner.)

// Kuka lähtee mun kaa Kaffeklubben-nimiselle saarelle ja muutenkin maailman meriä seilaamaan?
my old blog, 16/4/2013

Tuesday, 3 June 2014

Menneestä ja tulevasta ja päätöksistä

Rakastan ja vihaan amerikkalaisten sarjojen kausien lopetuksia. Sitä tunnelmaa, että jokin on loppumassa ja jokin uusi alkamassa, asiat ovat muuttumassa mutta kukaan ei tiedä, mihin suuntaan tai mikä muutos edes olisi hyvä ja mikä huono. Vaikka kyllähän sen monet tietävät, käsikirjoitettuahan se on kaikki.


Viime päivinä olisin kovasti kaivannut elämääni käsikirjoitusta. Jotain mistä lukea, mitä tehdä seuraavaksi, kun en ole osannut päättää. Mutta tänään kävi ilmi, ettei se ollutkaan käsikirjoitus, jota tarvitsin: se oli ystävä, joka on itseni kaltainen haihattelija ja kanssani tasan samalla aallonpituudella elämän suhteen.

Hänelle sain purettua tätä sisälläni kytenyttä ahdistusta. Hän sai minut tajuamaan, että olen ajautunut ajatuksissani ihan itselleni vieraalle polulle - sellaiselle, jolla en edes halua kulkea, jolla pankkitilini saldo ja järkevät suunnitelmat ovat kulkeneet fiilisten ja seikkailunhalun edellä.

Osittain tuon tajuamisen ansiosta tämä päivä tuntuukin kuin yhden televisiosarjan kauden loppujaksolta. Ensin tuon tunteen kuitenkin aiheutti se, että tänään oli kanditutkielmien opponointi. Itse en kandia vielä kirjoittanut, mutta olin kuitenkin paikalla; hyvästelemässä luokkakavereita, kyselemässä "mitä nyt aiot tehdä?".

Täynnä sitä hassua tunnetta, että kun tämän kandidatprogrammin silloin kolmisen vuotta sitten aloitimme, ei kukaan tiennyt, mitä tuleva toisi tullessaan. Kenen kanssa kukakin ystävystyisi, keistä tulisi pari, kuka lopettaisi koulutusohjelman kesken, kuka pitäisi mistäkin kurssista ja mitä edes tulisi oppimaan. Ja tänään hyvästeltiin: osa ehkä ihan lopullisesti, osa muutamiksi kuukausiksi tai vuosiksi, uskoen ja toivoen että jossain vaiheessa vielä nähtäisiin.


Vihaan ja rakastan tätä tunnetta niin paljon. Haikeutta. Sitä kun mieli on täynnä muistoja ja tulevaisuus pelkkää tyhjää, suuri kysymysmerkki. Kun ei tiedä, onko siellä odottamassa jotain ikävää, hyvää vai parempaa kuin mitä koskaan on ollutkaan tähän asti. Tietää vain mitä on ollut, ja että se on jotain josta ei ihan vielä haluaisi päästää irti.

Ja nyt illalla lähetin sitten viestiä Liettuaan, että mielelläni lähden Vilnaan töihin syksyksi, parhaan kaverini kollegaksi. Hylkään ajatukset pullottelevasta pankkitilistä, varmasta jatkumosta nykyisessä työpaikassani, tutusta ja turvallisesta, varmuudesta. Tätäkään mahdollisuutta tuskin olisin saanut elämäni aikana, jollen olisi ystävystynyt juuri kyseisen henkilön kanssa juuri tässä koulutusohjelmassa. Ehkä sen sijaan olisin saanut jotain ihan toisenlaisia hienoja mahdollisuuksia - tai ehkä elämäni olisi vain kurjaa. Ehkä tuntemattomaan hyppäys onkin huono ratkaisu - mutta sen näkee sitten. Ja yleensä ne huonotkin ratkaisut tuovat tullessaan jotain hyvää, vaikkei sitä ehkä juuri sillä hetkellä näkisikään.

Päätösten tekemisessä tai tekemättä jättämisessä (joka sekin sinällään on päätös) se, ettei koskaan tiedä mihin mitkäkin päätökset johtavat, on sekä niin kovin ahdistavaa että niin hurjan vapauttavaa. Ja mitäpä muutakaan elämä on, kuin päätösten tekoa? Kun ei se ole etukäteen käsikirjoitettua televisiosarjaakaan.


Saturday, 31 May 2014

Keskeneräistä

Kaikki mun elämässä on niin keskeneräistä, sekalaista, sekavaa. En saa ajateltua ajatusta loppuun, tehtyä päätöksiä, kirjoitettua koulutehtäviä loppuun asti, valmistuttua kandiksi, päätettyä millä kielellä blogiani kirjoitan - tai millä palvelimella, millä nimellä, missä osoitteessa.

Maailmankaikkeusahdistus. Päättämättömyys. Joku päivä kuulin radiosta, että valinnanvapaus lisää kriisejä. Uskon.

Mutta sen ainakin tiedän, että sekä pääkoppani että kroppani tarvitsevat juoksulenkkiä nyt!

// Kävin juoksemassa. Niin että keuhkoja kivisti ja jalat eivät meinanneet jaksaa kantaa - molemmat sellaisella hyvällä tavalla. Tein 70 vatsalihasliikettä (20 suoraa, 30 syvää ja 20 vinoa) ja 30 punnerrusta (naistentyylillä). Kävin suihkussa, jonka kylmyydessä jouduin haukkomaan henkeäni. Lotrasin päälleni luvattoman paljon kosteusvoidetta ja väänsin viimeisillä käsivoimillani huuhtelemani lenkkipaidat kuiviksi. Nyt työpöydällä tuoksuu lempparisuitsukkeeni Intiasta (se jolla on rumin paketti), odottelen teen valmistumista, aion sammuttaa tietokoneen loppuillaksi ja hautautua kirjaan Reading the Ceiling. Guten Nacht.

Thursday, 29 May 2014

Cashewnötter växer i träd

Det här med att cashewnötter växer i träd.. Världen är ju så himlans underbar! 


Och faktumet att cashewnötter växer i Indien bevisar att det landet också är underbar!
Om allt annat inte redan skulle bevisa det, menar jag.