Welcome

Himla många stjärnor is a blog about a life, feelings, thoughts and inspiration - the name is in Swedish and means "heavenly many stars". I'm Maija, a 25-year-old daydreamer and nature-lover originally from the forests of Eastern Finland, nowadays mainly living in Stockholm, Sweden. All photos in this blog are taken by me and unedited (except resizing) if not otherwise stated. I hope you enjoy them and get inspired!

// ampsum@gmail.com && Hetki

Tuesday 30 September 2014

15 kysymystä parisuhteeseen ryhtymisestä

Niin siis ihan ahkerasti oon tässä kyllä töitä tehnyt, mutta nyt tuli sitten yhtäkkiä mieleeni pari kysymystä....

Miten parisuhteeseen ryhdytään? Miten uskalletaan päästää toinen ihminen niin lähelle - sekä fyysisesti että erityisesti henkisesti? Eivätkö muiden sydämet jäädy kauhusta ajatuksesta, että joko elät sen valitsemasi henkilön kanssa loppuelämäsi, tai sitten suhde onkin vain enemmän tai vähemmän tilapäinen ja todennäköisesti ainakin toinen teistä jossain vaiheessa haavoittuu? Ja jos tienne jossain vaiheessa eroavat, miten uskaltaa ja edes jaksaa kokeilla samaa uudestaan jonkun toisen ihmisen kanssa?

Miten käy ystävyyden, jos valitsee parikseen jo jonkun aiemminkin läheisen, ystävän? Onko ystävyyskin auttamattomasti pilalla, jos päätyykin yhteen ja sitten eroon? Kannattaako paras, kiintein ystävyyssuhde ehkä uhrata testatakseen parisuhdetta, joka ehkä voisi johtaa vielä läheisempään henkiseen siteeseen toisen kanssa? Tai miten toisaalta voisi alkaa parisuhteeseen jonkun kanssa, jota ei edes tunne kunnolla ja läpikotaisin? Miten jaksaisi kerran toisensa jälkeen yrittää oppia tuntemaan jonkun tuntemattoman, ja paljastaa samalla itsestään niin paljon tälle toiselle? Miten jaksaa elää toivossa, ilman pelkoa, että tuo toinen todella kelpuuttaisi sinut omana itsenäsi? Miten itseluottamus voi riittää sen uskomiseen, että joku todella haluaa olla vain sinun kanssasi?

Miten osataan kaikissa päätöksissä ajatella myös sitä toista, kun aina aiemmin aikuisiällä on saanut tehdä omat päätöksensä ilman, että tarvitsee miettiä kenenkään muun mielipiteitä ja toiveita? Mitä omille haaveille tapahtuu parisuhteessa? Entä jos parisuhde loppuukin joskus myöhään aikuisena ja sitten yhtäkkiä huomaa heittäneensä hukkaan mahdollisuudet toteuttaa omia nuoruusajan unelmiaan rakkauden vuoksi? Onko rakkaus sen arvoista?

Ja ennen kaikkea: miksei tällaisiin kysymyksiin ole olemassa yleismaailmallisia, kaiken kattavia vastauksia? Miksei valintojensa seuraamuksia voi tietää etukäteen? (No okei, sitten elämä olisi kyllä vähän tylsää. Ehkä ahdistuskin aina silloin tällöin on ihan hyväksi? Vaikka itseäni tuntuukin ainakin tämän blogin perusteella ahdistavan useamminkin kuin vain "aina silloin tällöin"..)

Terkuin 25-vuotias, koskaan seurustelematon sinkku, joka a) on viime aikoina taas ehkä (tai sitten ei) ylitulkinnut monivuotisen ihastuksensa ja ystävänsä sanoja ja katseita, b) on kuunnellut ihan liikaa hömppärakkausbiisejä Spotifystä, c) ei osaa päättää, pitäisikö parisuhteesta edes haaveilla, vai pitäisikö moinen suoraan jättää niille, jotka eivät tarvitse kolmea vuotta tietyn henkilön kanssa seurusteluhalujensa selvittämiseen. Heh..

Btw, olenko ihan väärässä jos kuvittelen, että olen vain löytänyt tämän aiheen ympäriltä luonnottoman paljon kysymyksiä, joita yritän käsitellä turhan analyyttisesti?  Mutta positiivisesti ajatellen: eihän elämässä mihinkään kiire ole! Vai..?

Monday 29 September 2014

colors&colours // värejä&färger


Tässä tämän syksyn inspiraatiovärikarttani: sammaleenvihreää, mariininsinistä, (okran)keltaista, burgundia, mintunvihreää ja luonnonvalkoista. Sammaleenvihreä on jokasyksyinen kestosuosikkini, mariininsininen on jo pitkään ollut lempivärini missä vain ja milloin vain, keltaisesta taas innostun aina silloin tällöin tasaisin väliajoin. Burgundiin ja mintunvihreään olen oikeastaan ihastunut vasta parin viime vuoden sisään: lapsena ja teininä en voinut sietää hempeitä värejä, ja kaikki punaista tai violettia muistuttavatkin sävyt olivat vielä teini-iänkin jälkeen boigottilistalla - ehkä juuri sen vuoksi niistä nykyään niin paljon tykkäänkin. (Niin ja siis se siitä meikäläisen pukemisesta prinsessaksi ala-asteikäisenä.) Luonnonvalkoinen taas on tämän syksyn mukanaan tuoma uusi päähänpinttymä.


Onko jotain kauniimpaa, kuin väljä, luonnonvalkoinen lettikuvioitu neule? Mieluusti yhdistettynä kaapistani nyt löytyviin mintunvihreisiin tennareihin, sammaleenvihreään parkaan ja tummansinisiin pillifarkkuihin... Tai sitten toivelistallani keimaileva keltainen neule (joo, juuri tuo tuossa yhdessä kuvassa), samaisella listalla heiluva mintunvihreä väljä hame, siniset tennarit ja se sama vihreä parka. Tai Tukholmassa johonkin kassiin tungettuna syksynsä viettävä Monkin burgundi neule ja samasta putiikista joulualeista ostettu sammaleenvihreä vakosamettihame, mokkaiset yhdeksän sentin kiilakorkonilkkurit ja se sama takki taas.


 (Vihaan takkien ostamista, siksi käytän jatkuvasti vain sitä yhtä kunnes se vetelee viimeisiään, enkä yritä haaveillakaan useamman omistamisesta yhdellä kertaa. Vaikka varsinaisesti mulla ei kyllä olisi mitään useampaa takkia vastaan. [Ja nyt puhutaan siis kaupunkikelpoisista takeista, niitä metsärömytakkeja löytyy jo ihan liikaa, nimim. leveät hartiat ja urheilukaupoissa shoppailun helppous.])

(kuvat: Pull&Bear + tumblr + tumblr + tumblr)

Saturday 27 September 2014

Lykke Li & synkeät sävelet

Joskus muutama vuosi sitten kuuntelin Lykke Lin musiikkia varsin aktiivisestikin. Dance dance dance oli kesän 2011 työpaikkani vakiosoittolistalla, ts. se ehdittiin kuunnella moneen kertaan kun ajettiin 60 kilometrin päähän luomujäätelölle tai noin sadan kilometrin päähän lähimpään kaupunkiin. Eikä siihen vain sen kesän aikana kuitenkaan kyllästytty.


Mutta sitten ehkä juurikin kyllästyin Lykken musiikkiin. Se tuntui aina liian levottomalta tai rauhalliselta, ei koskaan omaan mielialaani sopivalta. Liian hitaalta, rytmikkäältä, hyväntuuliselta tai synkeältä. Muttei vaan koskaan sopivalta. Ehkä noihin kahden ensimmäisen levyn biiseihin liittyi liikaa muistoja, joko hyviä tai syömishäiriön varjostamia sellaisia, enkä siksi halunnut esimerkiksi viime vuoden masentuneisuudessani niitä kuunnella.


Olenhan toki kuullut radiosta jo hetken aikaa Lykken toukokuussa julkaistun kolmannen levyn biisiä "No Rest For The Wicked". Heti ensimmäisellä kuuntelukerralla tunnistin tuon Lykken kappaleeksi: laulajasta ei voinut erehtyä. Mutta ei tuokaan biisi kummempaa kaipuuta takaisin Lykken musiikin pariin minussa herättänyt.


Mutta nyt, kun maailma ikkunan takana vetäytyy mustaan verhoonsa jo kahdeksalta illalla, syksyiset lehdet rapisevat asvaltilla ja kirkkaat tähdet valaisevat samettisen yötaivaan, loksahtavat Lykken biisit taas sijoilleen omassa musiikkimaailmankaikkeudessani. Uusimman levyn, I Never Learn, sävelet ovat kenties synkempiä kuin aiempien, ehkä vähän aikuisempia: huuhtelevat synkkyydessään, mutta eivät kuitenkaan vedä pinnan alle. Muistuttavat jotenkin siitä, että vaikka olisi vaikeaa ja sydän ja mieli ja koko keho tuntuisi hauraalta, voi maailma silti olla kaunis, vaikka synkkänäkin.

 (photos via google: from here, here and here)

Friday 26 September 2014

Postaus ilman päätä ja häntää, ts. luovuusahdistus

Joskus mua vaivaa maailmankaikkeusahdistus, toisinaan luovuusahdistus.

Sellainen tunne, kun haluaisi istua kahviloissa kirjoittamassa suuria novelleja pienistä hetkistä, vaeltaa metsässä tai kaupungilla tallentamassa kameraan ruutuja joita muut eivät ympäristössään näe, viettää jokaisen työpäivän luovaksi toimistoksi naamioidussa kasvihuoneessa.


Koska kun istuu kotona sängyllä tietokone sylissään, astianpesukoneen pauhatessa taustalla, eivät ajatukset liitele ja luovuus kukoista. Mutta kun silti haluaisi tehdä jotain luovaa nenän niistämisen ja työkalujen kuvaustekstien kääntämisen sijasta. Kuviakin olisi vaikka kuinka paljon lisättäväksi Tumblriin, mutta kun sekin on liian teknistä ja epäluovaa tähän olotilaan, lisäksi ahdistun vanhojen kuvieni näkemisestä ja tahdon vain ottaa uusia jossain uudessa paikassa, luoda jotain uutta ja uniikkia.


Selailen läpi internetin ihmemaailmaa ja masennun siitä, että niin monet ovat tehneet niin suuria ja luovia asioita jo niin nuorina, ja minä vain tuhlaan päiväni asioista ahdistumiseen. Eihän tämä nyt mitään sellaista masentunutta ahdistusta ole. Vain tunnetta siitä, etten tee elämälläni juuri sitä mitä haluan enkä edes tiedä, mitä haluan, ja vaikka tietäisinkin, en luultavasti uskoisi itseeni tarpeeksi elääkseni haluamani laista elämää.


Että tällaista tänään, ehkä otan vain uuden mukillisen teetä ja yritän pysäyttää kaiken ajatustoiminnan tässä tukkoisessa päässä jollain hömppäleffalla, ennen kuin ajatukset ajautuvat petollisille poluille. Hyvää perjantaita ja viikonloppua, olkoot se luovuutta ja kauniita ajatuksia täynnä!

Thursday 25 September 2014

Caught a cold

Even having a cold is nicer when you live on the ninth floor in a flat whereinto the sun shines from morning to afternoon and colors your hair golden... 


Wednesday 24 September 2014

Achillea millefolium

Olen löytänyt ehdottoman suosikkini ruotsalaisista kasvien nimistä:

Röllika

(kuva Wikipediasta)

Saturday 20 September 2014

Aamuvirkku

Spotify ehdotti aamiaispöytään puoli kahdeksalta istahtaessani soittolistaa nimeltä Snooze Button: kaltaiselleni aamuvirkulle tuo tuntui vähän väärältä ajankohtaan nähden. En toisaalta edes muista milloin olisin laittanut herätyskellon soimaan lauantai-aamuksi, mutta myös kello puoli kahdeksan on jo itselleni aika myöhä.


Aamuvirkkuuteni olen ilmeisesti perinyt äidiltäni, ja tuosta piirteestä olen ainoastaan iloinen. Rakastan sitä tunnetta, kun tuijottaa auringonnousua yksin hiljaisessa maailmassa, useimpien täysin tuon tunteen mahtavuudesta tietämättöminä vedellessä hirsiä tunkkaisissa makuuhuoneissaan paksujen verhojen takana. Tai kun sadepäivän aamun aloittaa käpertymällä ikkunaan ääreen lukemaan ja juomaan teetä, eikä mistään kuulu ihmisten tai autojen ääniä, keittiön kolinaa tai hissin huminaa. Kun ei ole kiirettä töihin, vaikka työpaikkaa kohti pitäisi alkaa suunnistaa jo puoli kahdeksalta: ehtii lukea lehden tai blogeja ja juoda teen kaikessa rauhassa, herätellen kropan ja mielen pala palalta, aisti aistilta, uuteen päivään.


Tai kun parhaassa tapauksessa vapaapäivän aamuna herää talosta metsän keskellä, puunrunkojen lävitse siivilöityvät auringonsäteet lämmittävät ihanasti, linnutkaan eivät ole vielä heränneet, ja voi lähteä metsään keräämään mustikoita aamupalaksi housunlahkeiden kastuessa ja liimautuessa kylminä nilkkoihin aamukasteessa. Näin tapasin tehdä aina silloin tällöin kotikotona asuessani, ja juuri hiljaiset aamut ovatkin se, mitä sieltä eniten kaipaan - tietysti yleisestikin sen upean, pohjoiskarjalaisen luonnon lisäksi.

 

Haluaisinkin periaatteessa kannustaa kaikkia nousemaan aikaisin nähdäkseen hiljaisen, unisen maailman kauneuden, mutta toisaalta: sehän juuri on niiden ihanien, aikaisten aamujen taikaa, että useimmat eivät ole niitä kokemassa. Joten jatkakaa te, jotka siihen pystytte, pitkistä aamu-unistanne nauttimista, jotta me ilmeisesti vähemmistöön kuuluvat saamme pitää hiljaiset aamut itsellämme - nautitaan kaikki elämästä omilla tavoillamme! :)

Wednesday 17 September 2014

Uudesta minästä haaveilusta

Muutto toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan tuntuu monelle tarkoittavan uuden elämän alkua. Ei vain siksi, että monet asiat ovat uusia, vaan myös, koska itselleen voi luoda uudessa paikassa uuden identiteetin. Kuten uuden vuoden alkaessa, tai vaikka edes uuden viikon, voi päättää aloittavansa uuden elämän: hankkia uuden harrastuksen, uudistaa vaatekaapin uudenlaisilla vaatteilla, vaihtaa hiusväriä.


Itsekin ajattelin näin silloin, kun lukion jälkeen muutin au pairiksi Berliiniin. Mutta vuosien saatossa, asuttuani vähintään kaksi kuukautta Saksan lisäksi niin Islannissa, Kyproksella, Norjassa kuin Ruotsissakin, olen oppinut, ettei identiteetinvaihdos noin vain tapahdu. Pinttyneitä tapoja on vaikea muuttaa, tietokoneriippuvuudesta irti pääseminen ei helpotu oudossa ympäristössä, jossa ulkomaailma voi joskus olla vähän pelottavakin, ujosta ja hiljaisesta lököhousuissa viihtyvästä metsäseudun kasvatista tuskin yhtäkkiä kaupungissa kuoriutuu sosiaalinen ja puhelias kynähametyttö.


Nykyään tämä ei edes minua haittaa, olen lopettanut haaveilun "uudesta minästä" joka kerta ulkomaille muuttaessani. Kyllä edelleen toki haluaisin usein olla erilainen: vähän tyylikkäämpi, sosiaalisempi, aktiivisempi, rohkeampi. Mutta nykyään osaan antaa itselleni aikaa muutoksiin. Enää en ahdistu siitä, etten uskalla avata suutani joka ruokatauolla ensimmäisenä työviikkona, jos kukaan ei kysy minulta mitään. Ei haittaa, että parin ensimmäisen viikon vapaista tunneista tavallista useampi menee nukkumiseen. On täysin okei, että töiden jälkeen linnottaudun omaan huoneeseeni tuijottamaan telkkarisarjoja sen sijaan, että olisin ulkona tutkimassa tuota ihmeellistä ulkomaailmaa. Toki asia olisi eri, jos muuttaisi johonkin vain kuukaudeksi. Mutta kaksikin kuukautta uudessa maassa on sen verran pitkä aika, että siinä ehtii nähdä paljon, vaikka aluksi ottaisikin vähän löysemmin, ja antaisi niin kropan kuin ennen kaikkea pääkopankin sopeutua uuteen elämään.


Oikeastaan ajatus siitä, että oma identiteetti ja tavat pitäisi vaihtaa kokonaan uusiin samalla kun asuinympäristö, työ- tai opiskelupaikka, ihmiset ja kaupassa myytävät maitopakkauksetkin ovat uusia ja outoja, kuulostaa aika hullulta. Eikö kaiken uuden keskellä olisi ihan terveellistäkin säilyttää jotain tuttua ja turvallista, esimerkiksi se oma minä (asia erikseen, jos se oma minä ei olisikaan turvallinen itselle tai muille) - vaikka siihen ei täysin tyytyväinen olisikaan?


Olen oppinut, että vaikka olisit hiljainen tuppisuu, mutta kuitenkin ystävällinen ja peruskohtelias kaikkia kohtaan ensimmäisten työ- tai kouluviikkojesi aikana, tuskin ihmiset luovat sinusta kovin negatiivista mielikuvaa - tai jos luovat, ovat he tuskin tutustumisen arvoisia juuri sinulle. Ja vaikka yrittäisitkin luoda itsellesi uuden minän yhdessä yössä, ja vaikka onnistuisitkin siinä, uusi elämä ja uudet ihmiset tulevat muuttamaan sinua samalla tavoin, kuin kokemukset "aiemmassa elämässä". Miksi siis kiirehtiä itsensä muuttamisessa, kun kuitenkin muutut päivä päivältä niin tietoisesti kuin tiedostamattasikin?

Toki jos joku, joka uudesta elämästä ja yhtäkkisestä identiteetinmuutoksesta on haaveillut, on siinä myös onnistunut, voin vain onnitella. Ja todeta, että se ei kuitenkaan ole se minun juttuni tässä elämässä. :)

(Kuvat Vilnasta, Tukholmasta, Kyprokselta, Norjasta, Islannista ja Berliinistä.)

Tuesday 16 September 2014

Puolikuun valossa, kohta aamuauringossa kylpien

Huomenta tai hyvää yötä, missä vaiheessa vuorokausirytmiäsi sitten oletkaan.


Heräsin tähän epätavalliseen aikaan käydäkseni vessassa (mitä sitä turhia kaunistelemaan). Siltä reissulta palatessani jäin kuitenkin ihastelemaan taivaalla köllöttelevän puolikuun lattialleni maalaamia teräviä kuvioita; seuraavaksi etsiydyin ikkunan ääreen ihastelemaan laaksosta, kaupungin keskustasta, nousevia mahtavia usvapilviä. Paljain jaloin, varpaat kylmästä kipristellen raotetusta parvekkeenovesta hiipivissä syysyön henkäyksissä.

Enkä millään malttanut mennä takaisin nukkumaan, sillä tahdon nähdä auringon kalpeat ensisäteet noiden usvapilvien läpi. Tunnin päästä ne ehkä jo saapuvat! Ja vähän myöhemmin, kun kävelen bussiasemalle ennen kahdeksaa, nousee hengitykseni näkyvinä vesihöyrypilvinä taivaalle, kengänkärjet kastuvat nurmikolla lepäävässä aamukuurassa ja nenänpäässä tuntuu siltä, että syksy on vihdoin tullut.


Don Huonot - Hyvää yötä ja huomenta

Täksi yöksi jää
Jokin koettaa sua täällä viivyttää
Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään
Jos sulla kerran on taskussasi suuri unelma
Niin tämä hetki jää
Ja vain se mitä teet nyt on tärkeää


Hyvää yötä ja huomenta
Ehdit myöhemmin nukkua
24 tuntia
Toivottavat sulle onnea

Hyvää yötä ja huomenta
Älä vielä luovuta
Kaikella on hintansa
Mut mikään ei oo vielä mahdotonta


Sitä sanotaan
Mennyttä ei takaisin voi saada
Eikä tulevaa kannata jäädä oottamaan
Jus sulla kerran on joku josta oikeesti välität
Niin pidä siitä kii
Älä usko kyynisiin lauseisiin


Hyvää yötä ja huomenta
Ehdit myöhemmin nukkua
24 tuntia
Toivottavat sulle onnea

Hyvää yötä ja huomenta
Hei älä vielä luovuta
Kaikella on hintansa
Mut mikään ei oo vielä mahdotonta

Luodinkestävää sydäntä ei oo vielä keksittykään
Turha pelätä laukausta,
Sillä yksinäisyys saman reiän nakertaa

(Early mornings is one of the best things in the world. Pictures from England, Stockholm and India)

Monday 15 September 2014

Yksi ällömöllömöhömörön selätystarina

Eilen allekirjoittaneella oli sellainen ällömöhöpäivä. Siis sellainen, kun kaikki farkut on olevinaan liian pieniä, hiukset tylsät, iho huono, allit roikkuvat, mitä näitä nyt on. Siihen päälle päädyin vielä kylmänhikisenä peiton alle ruokamyrkytyksen kanssa. Mutta! Oikeastaan tuo iltapäivän puoliväliin osunut ruokamyrkytyskohtaus käänsikin päiväni paremmaksi.

 

Siinä peiton alla makoillessani, kun todellakaan en mihinkään muuhunkaan pystynyt, muistin, miten pari päivää aiemmin luin Onnenpäivä-blogista oman asenteen vaikutuksesta päivään - muistinpa kirjoittaneeni samaisesta aiheesta itsekin parisen vuotta sitten johonkin silloiseen blogiini. Tuolloin olin vielä vankkumaton positivisti, joka käänsi ikävätkin vastoinkäymiset vähintään asteen verran ilon puolelle, eikä voinut ymmärtää negatiivisia ihmisiä.

Kuitenkin olin nyt puolet tästä aurinkoisesta sunnuntaista uudessa asuinkaupungissani, Vilnassa, käyttänyt oman huonouteni murehtimiseen, negatiivisten ajatusten vatvomiseen, itkeskelyyn ja selaamieni blogien kirjoittajien kadehtimiseen. En ala luettelemaan kaikkea, mitä olisin tuon sijaan voinut tehdä, koska siitäkään ei enää näin jälkikäteen olisi mitään iloa tai hyötyä.


Joka tapauksessa, kun kylmänhiki vihdoin laskeutui ja olotilani muutenkin normalisoitui, nousin sängystä iloisena siitä, että voin taas hyvin. Avasin ikkunoita peittäneet verhot ja parvekkeen oven selkosen selälleen: päästin kirkkaan päivänvalon valaisemaan yksiöni tyhjät seinät, yhdeksän kerrosta alempaa kantautuvat elämän äänet muistuttamaan siitä, etten oikeasti ole yksin tässä maailmassa, ja kevyen tuulenvirin tuomaan tuoretta ilmaa hengitettäväksi. Laitoin iloista musiikkia soimaan.

Ikkunani takana kaupungin yllä leijaili taas kuumailmapallo ja päätin, etten jättäisi enää yhtään kuumailmapalloa näkemättä vain sen takia, että haluan rypeä syvässä itsesäälissä suljettujen verhojen takana. Koska mitä iloa ja hyötyä itsensä mollaamisesta muka on?!

 

Siispä note to self, jonka kuka vaan saa painaa muistiin: jos iso maha tai mikä tahansa muukin maailmassa ahdistaa, laita luureihin soimaan esim. Mood Booster -soittolista Spotifystä ja painu lenkille: juokse vaikka niin kovaa, ettei kukaan ehdi nähdä sitä kukkivaa ihoa ja tympeää tukkaa. Tai listaa vaikka ylös kaikki asiat, jotka elämässäsi ovat hyvin. (Omaan listaani pääsisivät ainakin tuo ekan kuvan kaupunkinäkymä, jota saan aamuisin nykyään ihastella, sekä mahtava kesäinen Norja, josta pääsin melko etuoikeutettuna mutta omilla ansioillani nauttimaan tänä vuonna kahden kuukauden ajan.)

np. Imagine Dragons - On Top of the World

(If you don't speak Finnish and wonder if "ällömöllömöhömörön" is a real word: now it is!)

Saturday 13 September 2014

Viikonloppusäännöt 1 & 2

Tänään olen vähän ajatellut, ja päätynyt luomaan elämääni kaksi viikonloppusääntöä:
  1.  Kahteentoista asti on okei lorvailla sängyssä pyjamassa: kuunnella musiikkia, katsoa filmejä (vaikka The Dreamers, josta Eeva Kolu vinkkasi), piirtää, juoda kolme jättimukillista teetä... Mutta viimeistään kellon näyttäessä 11.59, on aika hinata takapuoli sängystä ylös, suihkuun, vaatekaapille, aamupalalle, siivoamaan, lenkille, ihmisten ilmoille, mitä vain. Lukuun ottamatta sairauspäiviä ja niitä päiviä, joina ankeanharmaat pilvet riippuvat raskaina matalalla taivaalla ja maailmakin on ottanut lepotauon ihmeellisyydestään. (Silloin voi vaikka suunnitella matkaa maailman toiselle laidalle tai selata vanhoja kuvia aurinkoisista päivistä, ihan vaan ettei usko maailman mahtavuuteen pääsisi haihtumaan.)

  2. Aamiaisia saa syödä just tasan niin monta kuin huvittaa. Näin tekisin tosin vaikka joku sen laissa kieltäisikin...


Thursday 11 September 2014

Camel Active A/W x 2

Okei, ensinnäkin:
a) en ole koskaan omistanut Camel Activen vaatteita tai edes haaveillut sellaisten omistamisesta,
b) nää videot kolisee kliseitä,

mutta silti ei voi olla tykkäämättä videoiden kuvausympäristöistä - ja kieltämättä niistä vaatteistakin, nimim. syksyväreihin ja villaan hurahtanut. Vilnan tämänhetkiset lämpötilat eivät tosin villavaatteiden käyttöön pahemmin kannusta, tästäkin päivästä taitaa olla tulossa lähemmäs 20-asteinen.. Se huono puoli tässä Pohjoismaita etelämmäs muuttamisessa on, että vuodenajat eivät tulee yhtään niihin aikoihin, kuin mihin on tottunut!

CAMEL ACTIVE A/W 2014 Heading North


CAMEL ACTIVE A/W 2013 Inspired by Mongolia

Tuesday 9 September 2014

Mukavuusalue liettuaksi?

Tänään tajusin, että Liettuaan muutto oli itselleni loikka mukavuusalueen ulkopuolelle. Ja että tuo loikka oli juuri se, mitä tarvitsin. Olisin tarvinnut jo pitkään..

Kaupassa yritän vironkielisistä pakkausseloisteista arvuutella, mitä purnukka pitää sisällään ja onko oliivit siemenettömiä vai ei (ei ne ollu). Aina ei sitä viroakaan löydy, vaan tarjolla on liettuan ja latvian lisäksi puolaa ja venäjää: onneksi sentään Oltermannia saa ja Rimistä jonkin verran Ruotsista tuttuja Ica:n pakkauksia.

Töissä ruokatauolla en ymmärrä mitä muut puhuvat, eikä kukaan paikallisista työntekijöistä juuri muutamaa lausahdusta enempää jaksa kaltaiseni hiljaisen suomalaisen kanssa englanniksi yrittää vaihtaa - mikä on ihan ymmärrettävää, enhän itsekään Ruotsissa töissä ollessani mielelläni vaihtanut englantiin. Tämä tosin on ensimmäinen kerta, kun ulkomaille muuttaessani tunsin jo etukäteen jonkun maassa asuvan, ja hänen kanssaan töissä tulee sentään puhuttua (ehkä vähän turhankin paljon) ruotsiksi.

Vielä viime viikolla en osannut sanoa "anteeksi" jos vahingossa töytäisin jotakuta kadulla, tai tervehtiä kotitalon hissiin samaan aikaan rynnistävää naapuria - siinä yhdeksän kerroksen korkuisen matkan aikana ehtii hetken pohtia, että miten sosiaalisesti kyvyttömäksi sitä itsensä tuntee.. Kahviloissa uskallan kyllä tilata englanniksi ja useimmat kolleganikin kyllä osaavat englantia, mutta silti tunnen itseni kielen suhteen rajoittuneemmaksi täällä kuin esimerkiksi Islannissa.

Täällä ei ole yhtään metrolinjaa, vaan viikonloppuisinkin illalla yhdeltätoista kulkeviin viimeisiin busseihin juoksu on tullut tutuksi, kuten myös taksin ottaminen kun juoksikin liian hitaasti.. Istumapaikan tarjoaminen harmaahapsisille mummoille tyylikkäissä asuissaan ja silkkihuiveissaan, paikallisten naisten ja miesten runsas hajuvedenkäyttö, ihmisten tuijotus kun puhun keskustan ulkopuolella kulkevassa bussissa muuta kuin slaavista tai balttista kieltä..

Mutta kuten sanottu: mukavuusalueen ja kielitaitoalueen ulkopuolelle hyppääminen on kuitenkin tuntunut hyvältä, ainakin erilaiselta. En aiemmin ollut edes ajatellut, miten tutulla ja turvallisella maaperällä olen viime vuosina oleskellut asuessani Suomessa, Ruotsissa, Islannissa ja Norjassa, sitä ennen Saksassa. Tämä on ensimmäinen kerta, kun en etukäteen osannut sanaakaan uuden asuinmaani kieltä. Ja siksi tämä tuntuukin ihanan haastavalta! Kuten myös uusi työni nimikkeen "marketing manager" alla. Tätä olen tietämättäni kaivannutkin: pientä kamppailua maailman, ja ennen kaikkea itseni kanssa!