Uudesta minästä haaveilusta

Muutto toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan tuntuu monelle tarkoittavan uuden elämän alkua. Ei vain siksi, että monet asiat ovat uusia, vaan myös, koska itselleen voi luoda uudessa paikassa uuden identiteetin. Kuten uuden vuoden alkaessa, tai vaikka edes uuden viikon, voi päättää aloittavansa uuden elämän: hankkia uuden harrastuksen, uudistaa vaatekaapin uudenlaisilla vaatteilla, vaihtaa hiusväriä.

Itsekin ajattelin näin silloin, kun lukion jälkeen muutin au pairiksi Berliiniin. Mutta vuosien saatossa, asuttuani vähintään kaksi kuukautta Saksan lisäksi niin Islannissa, Kyproksella, Norjassa kuin Ruotsissakin, olen oppinut, ettei identiteetinvaihdos noin vain tapahdu. Pinttyneitä tapoja on vaikea muuttaa, tietokoneriippuvuudesta irti pääseminen ei helpotu oudossa ympäristössä, jossa ulkomaailma voi joskus olla vähän pelottavakin, ujosta ja hiljaisesta lököhousuissa viihtyvästä metsäseudun kasvatista tuskin yhtäkkiä kaupungissa kuoriutuu sosiaalinen ja puhelias kynähametyttö.

Nykyään tämä ei edes minua haittaa, olen lopettanut haaveilun "uudesta minästä" joka kerta ulkomaille muuttaessani. Kyllä edelleen toki haluaisin usein olla erilainen: vähän tyylikkäämpi, sosiaalisempi, aktiivisempi, rohkeampi. Mutta nykyään osaan antaa itselleni aikaa muutoksiin. Enää en ahdistu siitä, etten uskalla avata suutani joka ruokatauolla ensimmäisenä työviikkona, jos kukaan ei kysy minulta mitään. Ei haittaa, että parin ensimmäisen viikon vapaista tunneista tavallista useampi menee nukkumiseen. On täysin okei, että töiden jälkeen linnottaudun omaan huoneeseeni tuijottamaan telkkarisarjoja sen sijaan, että olisin ulkona tutkimassa tuota ihmeellistä ulkomaailmaa. Toki asia olisi eri, jos muuttaisi johonkin vain kuukaudeksi. Mutta kaksikin kuukautta uudessa maassa on sen verran pitkä aika, että siinä ehtii nähdä paljon, vaikka aluksi ottaisikin vähän löysemmin, ja antaisi niin kropan kuin ennen kaikkea pääkopankin sopeutua uuteen elämään.

Oikeastaan ajatus siitä, että oma identiteetti ja tavat pitäisi vaihtaa kokonaan uusiin samalla kun asuinympäristö, työ- tai opiskelupaikka, ihmiset ja kaupassa myytävät maitopakkauksetkin ovat uusia ja outoja, kuulostaa aika hullulta. Eikö kaiken uuden keskellä olisi ihan terveellistäkin säilyttää jotain tuttua ja turvallista, esimerkiksi se oma minä (asia erikseen, jos se oma minä ei olisikaan turvallinen itselle tai muille) - vaikka siihen ei täysin tyytyväinen olisikaan?

Olen oppinut, että vaikka olisit hiljainen tuppisuu, mutta kuitenkin ystävällinen ja peruskohtelias kaikkia kohtaan ensimmäisten työ- tai kouluviikkojesi aikana, tuskin ihmiset luovat sinusta kovin negatiivista mielikuvaa - tai jos luovat, ovat he tuskin tutustumisen arvoisia juuri sinulle. Ja vaikka yrittäisitkin luoda itsellesi uuden minän yhdessä yössä, ja vaikka onnistuisitkin siinä, uusi elämä ja uudet ihmiset tulevat muuttamaan sinua samalla tavoin, kuin kokemukset "aiemmassa elämässä". Miksi siis kiirehtiä itsensä muuttamisessa, kun kuitenkin muutut päivä päivältä niin tietoisesti kuin tiedostamattasikin?

Toki jos joku, joka uudesta elämästä ja yhtäkkisestä identiteetinmuutoksesta on haaveillut, on siinä myös onnistunut, voin vain onnitella. Ja todeta, että se ei kuitenkaan ole se minun juttuni tässä elämässä. :)

(Kuvat Vilnasta, Tukholmasta, Kyprokselta, Norjasta, Islannista ja Berliinistä.)