Menneestä ja tulevasta ja päätöksistä

Rakastan ja vihaan amerikkalaisten sarjojen kausien lopetuksia. Sitä tunnelmaa, että jokin on loppumassa ja jokin uusi alkamassa, asiat ovat muuttumassa mutta kukaan ei tiedä, mihin suuntaan tai mikä muutos edes olisi hyvä ja mikä huono. Vaikka kyllähän sen monet tietävät, käsikirjoitettuahan se on kaikki.

Viime päivinä olisin kovasti kaivannut elämääni käsikirjoitusta. Jotain mistä lukea, mitä tehdä seuraavaksi, kun en ole osannut päättää. Mutta tänään kävi ilmi, ettei se ollutkaan käsikirjoitus, jota tarvitsin: se oli ystävä, joka on itseni kaltainen haihattelija ja kanssani tasan samalla aallonpituudella elämän suhteen.

Hänelle sain purettua tätä sisälläni kytenyttä ahdistusta. Hän sai minut tajuamaan, että olen ajautunut ajatuksissani ihan itselleni vieraalle polulle - sellaiselle, jolla en edes halua kulkea, jolla pankkitilini saldo ja järkevät suunnitelmat ovat kulkeneet fiilisten ja seikkailunhalun edellä.

Osittain tuon tajuamisen ansiosta tämä päivä tuntuukin kuin yhden televisiosarjan kauden loppujaksolta. Ensin tuon tunteen kuitenkin aiheutti se, että tänään oli kanditutkielmien opponointi. Itse en kandia vielä kirjoittanut, mutta olin kuitenkin paikalla; hyvästelemässä luokkakavereita, kyselemässä "mitä nyt aiot tehdä?".

Täynnä sitä hassua tunnetta, että kun tämän kandidatprogrammin silloin kolmisen vuotta sitten aloitimme, ei kukaan tiennyt, mitä tuleva toisi tullessaan. Kenen kanssa kukakin ystävystyisi, keistä tulisi pari, kuka lopettaisi koulutusohjelman kesken, kuka pitäisi mistäkin kurssista ja mitä edes tulisi oppimaan. Ja tänään hyvästeltiin: osa ehkä ihan lopullisesti, osa muutamiksi kuukausiksi tai vuosiksi, uskoen ja toivoen että jossain vaiheessa vielä nähtäisiin.

Vihaan ja rakastan tätä tunnetta niin paljon. Haikeutta. Sitä kun mieli on täynnä muistoja ja tulevaisuus pelkkää tyhjää, suuri kysymysmerkki. Kun ei tiedä, onko siellä odottamassa jotain ikävää, hyvää vai parempaa kuin mitä koskaan on ollutkaan tähän asti. Tietää vain mitä on ollut, ja että se on jotain josta ei ihan vielä haluaisi päästää irti.

Ja nyt illalla lähetin sitten viestiä Liettuaan, että mielelläni lähden Vilnaan töihin syksyksi, parhaan kaverini kollegaksi. Hylkään ajatukset pullottelevasta pankkitilistä, varmasta jatkumosta nykyisessä työpaikassani, tutusta ja turvallisesta, varmuudesta. Tätäkään mahdollisuutta tuskin olisin saanut elämäni aikana, jollen olisi ystävystynyt juuri kyseisen henkilön kanssa juuri tässä koulutusohjelmassa. Ehkä sen sijaan olisin saanut jotain ihan toisenlaisia hienoja mahdollisuuksia - tai ehkä elämäni olisi vain kurjaa. Ehkä tuntemattomaan hyppäys onkin huono ratkaisu - mutta sen näkee sitten. Ja yleensä ne huonotkin ratkaisut tuovat tullessaan jotain hyvää, vaikkei sitä ehkä juuri sillä hetkellä näkisikään.

Päätösten tekemisessä tai tekemättä jättämisessä (joka sekin sinällään on päätös) se, ettei koskaan tiedä mihin mitkäkin päätökset johtavat, on sekä niin kovin ahdistavaa että niin hurjan vapauttavaa. Ja mitäpä muutakaan elämä on, kuin päätösten tekoa? Kun ei se ole etukäteen käsikirjoitettua televisiosarjaakaan.