/ / / / / / / / / / / / / / / / / / \ \ \ \ \ \ \ \ \ \ \ \ \ \ \ \ \ \

I figured that since I have taken so many thousand pictures during the past years, it would be stupid to mainly only store them on my computer and dvd:s which I rarely even look at. So whenever I have the time and inspiration, I'll add here pictures from past years, trips, places: under the tag old times in pictures.

After the after party

On Monday, when I was shortly visiting Stockholm and sleeping over at a dear friend's place with my Swedish friend from Vilnius, we celebrated both my brand new Swedish citizenship and my friend's shiny Bachelor of Arts -certificate! This is how the world (ie. the kitchen) looked like in the next morning..

Style change

Just changed the style in here a bit, got so tired of the tiny pictures... And now I lllike it!

Bakom

Sandra frågade om folks bakgrundsbilder på datorn - roligt, tänkte jag! Så här kommer min, en bild från en härlig, ensam kväll i Norge i somras. Älskar att inte ha synliga ikoner på mappar!

(klicka för större bild, i originalstorleken finns bakom högerknappen sen)

Kiire maailmalle

Maailmassa on niin paljon nähtävää, koettavaa, ihmeellisiä ihmisiä, opittavaa, tehtävää, kulttuureja, kieliä, perinteitä, ruokia, rituaaleja, musiikkia, kirjoja.

Juuri nyt aika paljon harmittaa, että istun yhdeksännen kerroksen yksiössäni Vilnan lähiössä ja teen (yritän tehdä) työjuttuja nenän niistämisen ja teen lipityksen ohessa. Voisin olla jossain ihan muualla ja tehdä jotain ihan muuta! Maailma on niin suuri ja mielenkiintoinen, ja elämä niin lyhyt..

Vaikka toisaalta erään asiakkaamme sanoin: mihis tässä kiire, valmiissa maailmassa. Sitä paitsi, olenhan mä nähnyt, kokenut, oppinut ja tavannutkin jo paljon ja monia. Mutta kun elämä voisi kuitenkin olla niin paljon enemmänkin!

Musiikinkuuntelemattomuudestani ja päivänparannusbiisi

Kaveripiirissäni olen tullut tunnetuksi kuulemma oudosta musiikinkuuntelustani. Ensinnäkin kuuntelen usein bändejä, joista useimmat ystäväni eivät koskaan ole kuulleetkaan, mutta joiden musiikista kuitenkin todella pitävät sitä kuultuaan. Tämän, muita lainatakseni "uniikin mutta hyvän" musiikkimakuni, tekee vähän oudommaksi se pieni yksityiskohta, etten oikeastaan kuuntele musiikkia.

Useimmiten mulla on musiikki soimassa Youtubesta tai Spotifystä koko ajan. Ainakin kun istun bussissa tai metrossa matkalla jonnekin, kun tarkoituksenani on keskittyä johonkin koneella istuessani, kun käyn suihkussa ja laitan aamupalaa. Vaihtelen musiikkia fiiliksen mukaan, ja olen oikeastaan aika tarkka siitä, mitä kuuntelen.

Tätä kavereideni on kuitenkin hyvin vaikea uskoa: noin vuosi sitten istuimme pikkuisessa Toyotassa kuin sillit purkissa parin päivän ajan Islannin Länsivuonoilla matkatessamme. Toisen päivän loppupuolella ihmettelin jossain vaiheessa, ajatuksistani havahduttuani, miksei autossa enää soikaan musiikki. Jopa närkästyneen oloinen vastaus kuului, että olimme jo kuunnelleet kaikki mukana olleet levyt läpi ihan liian moneen kertaan. "Ai", oli vastaukseni - mitäpä muutakaan toteamaan, kun en ollut edes havainnut, että läpi kuunneltuja levyjä oli ollut useampiakin. Pari viikkoa sitten sentään havaitsin ihan itse tietokoneella pari tuntia istuttuani, että olin koko sen ajan kuunnellut yhtä ja samaa biisiä toistolla toiston perään..

Olen siis saanut osakseni ihmettelyä, miten minulla voi olla "niin hyvä musiikkimaku", kun en edes kuuntele musiikkia. Ja toisinaan itseänikin ihmetyttää, miten valikoiva kuuloni bongaa aina ne biisit, joiden alkaessa on pakko rientää vaihtamaan biisiä, mutta niin kauan kuin jotain oman makuni vastaista ei kaiuttimista kuulu, en oikeastaan kuule mitään. On usein tapahtunut niinkin, etten ole huomannut levyn tai soittolistan loppuneen, ja joskus myöhemmin vasta huomaan, ettei taustalla soikaan enää musiikkia lainkaan...

//

Oikeasti tämän postauksen alkuperäisenä ideana oli ihan vain hehkuttaa biisiä, jonka musiikkivideosta tämän postauksen kuvat on kaapattu, mutta piti nyt vähän pohjustaa, koska kappale on soinut radiossa kesästä asti ja on siis useimmille jo ihan vanhaa kauraa: Meghan Trainorin All About That Bass. En koskaan ole kuunnellut sen sanoja sen kummemmin, mutta tänään Youtube ehdotti tätä videota meikäläiselle ja pakkohan sitä oli vilkaista, millainen karamellivärien ilotulitus oli kyseessä. Samalla tajusin, että tällä biisillähän on aivan mahtava sanoma! Sen lisäksi, että biisin svengaava soundi (tai siis kappaleen mukaansatempaava rytmi näin suomalaisittain) jo itsessään on oiva piristäjä ällömöllöpäivään, muistuttavat sanoituksetkin siitä, että olet hyvä juuri siinä kropassasi, missä asut. Ja nuo videon väritkin: rakkautta!

Me ♥ Tumblr

Rakastan Tumblria. En sitä tekijänoikeuslakien rikkomista, mutta konseptia itsessään. Pinterest on mulle liian vaivalloinen ja järjestelmällinen: en jaksa miettiä, mihin kansioon mikäkin kuva kuuluisi. Tykkään tavaroiden pinoamisesta, kansioiden ulkopuolella seilaavista papereista ja repussa ajelehtivista muistiinpanovihkon irronneista sivuista, joista saa aina arpoa että mihinköhän aineeseen mikäkin sivu liittyy. Siksi kai tykkään myös Tumblrista, sellaisesta somasta, itsensä näköisestä sekamelskasta, jollainen omasta sivusta väkisinkin syntyy.

Tänä syksynä rebloggailuissani toistuvia teemoja ovat näemmä petaamattomat sängyt (epäilen tosin, että se on ainoa jo tumblrini alusta asti toistunut teema, mitä ikinä se sitten minusta kertookaan..), villapaidat, monet sormukset, kukat, värikkäät drinkit ja hilemeikki.

Alun kissankorvat taas taitavat olla tuolla yleisimmin esiintyvä yksittäinen kuva: olen reblogannut ne huomaamattani ainakin kolmeen kertaan...

pictures from my Tumblr: MAAILMANVARIT.tumblr.com (archive: August / September 2014)

Itsekuri vs. vapaus

Haluaisin, että sormeni tipahtelisivat näppäimille nopeasti, kevyesti, kuitenkin päättäväisesti: tietäen, mihin ovat menossa. Määränpäänään jotain ihan muuta, kuin informatiiviset tuotekuvaukset, myyvät lauseet Googlen käyttöön.

Löisipä kello jo viisi, alkaisipa viikonloppu. Nykyisessä täysiaikaistyöläisen roolissani nautin kieltämättä siitä, että vapaa-ajalla ei tarvitse suoda ajatustakaan työjutuille. Ne jää sinne toimistolle, työkoneen ääreen. Mutta samalla tämä elämä tuntuu jotenkin kauhean tyhjältä. Vapaa-ajalla teen kyllä enemmän juttuja kuin aikoihin, mutta kun työt vievät ruokatauko mukaanluettuna yhdeksän tuntia päivästä, eivät nuo iltojen vapaat tunnit nyt niin paljoa vaakakupissa paina. Minulle ainakaan.

Haaveilen jo siitä, kun tammikuussa muutan takaisin Tukholmaan, kandia kirjoittamaan. Ehkä luen jonkun kurssin jotain kieltä, kaiketi teen vähän etätöitä. Nyt haaveilen istuvani mukavissa kahviloissa jättimäisissä villapaidoissani, viettäväni tunteja kirjastoissa tietokoneen kanssa kirjojen keskellä. Kirjoittavani, ja sitten sulkevani tietokoneeni loppupäiväksi, kun päivälle luodut tavoitteet on täytetty.

Ehkä tuo ei lainkaan toteudu. Ehkä istunkin vain kotona, kuristava tunne kurkussa, pyörittelen ahdistuneita ajatuksia päässäni ja lamaannun siitä tunteesta, että on pakko ja tehtävä ja että minä en pysty enkä jaksa enkä kykene enkä ymmärrä.

Mutta sitten minulla ainakin tulee olemaan enemmän vapautta. Vapaus kiirehtiä toimiston sijasta metsään heti herättyäni, naama meikkaamatta. Vapaus istua metrossa matkalla kotiin tai koululle tai kaverin luo vaikka keskellä päivää. Vapaus olla juuri niin epäsosiaalinen, kuin miltä sinä päivänä tuntuu. Vapaus syödä lounaaksi vaikka pussillisen irtokarkkeja.

Kyllähän minä kokemuksesta tiedän, että ahdistun liiasta vapaudestakin. Siitä, että saan ihan itse päättää, mitä teen ja miten päiväni vietän. Tiedän tarvitsevani jotain, joka rytmittää päiviäni, eloani. Koska eihän minulla itsekuria siihen ole.

Jos en yliopistossa muuta ole tähän mennessä oppinut, niin sen ainakin. Etten omaa itsekuria. Ja tänä vuonna niin Norjassa kuin täällä Liettuassakin olen oppinut toisenkin asian: tuo ominaisuus ei sovi yhteen sen kanssa, että rakastan vapauttani. Ahdistun siitä, etten itse saa päättää omista asioistani.

Johtopäätös: joko houkuttelen lukioaikojen jälkeen maailmalle kaikonneen itsekurini piilostaan, tai pikapuoliin otan yhdensuuntaisen lennon vaikka Samoaan. Mutta sitä ennen, aika kohta: viikonloppu!

Pieni totuus elämästä

Mitä yhteistä on ratsastamisella, syömäpuikoilla syömisellä, autotien ylittämisellä Mumbaissa, joogaamisella ja elämällä?

Kaikkiin vaaditaan kevyt ote, kuulostelua, myötäilyä ja hengittämistä. 

Syvään hengittämistä.

Täydellinen lauantaiaamu

Maailma on ihanan usvainen ja taivas haaleansininen, ilma kirpeä, ei ole kiire minnekään. Stellan blogista löytyy hienoja kuvia ja ihanin video, Niotillfemistä viisaita sanoja ja positiivista energiaa. Ehdin hyvin juoda kaksi jättimukillista teetä; sujauttaa mukaan viipaleen sitruunaa ja uutta totaalirakkauttani inkivääriä. Antaa rauhallisen lauantaiaamumusiikin peittää alleen kylppärissä hurisevan pesukoneen, jossa pyörii kaverin pyykit.

Lisää tällaista! Varsinkin, kun edellisenä yönä on pelannut Ticket to Ride -pelin eurooppaversiota kello kolmeen asti yöllä. Nyt venyttelyä auringonvalossa, Murakamin uusinta ja kaverin herättyä kaiketi kaupungille. Loistavaa lauantaita!

np. Colbie Caillat - Try

15 kysymystä parisuhteeseen ryhtymisestä

Niin siis ihan ahkerasti oon tässä kyllä töitä tehnyt, mutta nyt tuli sitten yhtäkkiä mieleeni pari kysymystä....

Miten parisuhteeseen ryhdytään? Miten uskalletaan päästää toinen ihminen niin lähelle - sekä fyysisesti että erityisesti henkisesti? Eivätkö muiden sydämet jäädy kauhusta ajatuksesta, että joko elät sen valitsemasi henkilön kanssa loppuelämäsi, tai sitten suhde onkin vain enemmän tai vähemmän tilapäinen ja todennäköisesti ainakin toinen teistä jossain vaiheessa haavoittuu? Ja jos tienne jossain vaiheessa eroavat, miten uskaltaa ja edes jaksaa kokeilla samaa uudestaan jonkun toisen ihmisen kanssa?

Miten käy ystävyyden, jos valitsee parikseen jo jonkun aiemminkin läheisen, ystävän? Onko ystävyyskin auttamattomasti pilalla, jos päätyykin yhteen ja sitten eroon? Kannattaako paras, kiintein ystävyyssuhde ehkä uhrata testatakseen parisuhdetta, joka ehkä voisi johtaa vielä läheisempään henkiseen siteeseen toisen kanssa? Tai miten toisaalta voisi alkaa parisuhteeseen jonkun kanssa, jota ei edes tunne kunnolla ja läpikotaisin? Miten jaksaisi kerran toisensa jälkeen yrittää oppia tuntemaan jonkun tuntemattoman, ja paljastaa samalla itsestään niin paljon tälle toiselle? Miten jaksaa elää toivossa, ilman pelkoa, että tuo toinen todella kelpuuttaisi sinut omana itsenäsi? Miten itseluottamus voi riittää sen uskomiseen, että joku todella haluaa olla vain sinun kanssasi?

Miten osataan kaikissa päätöksissä ajatella myös sitä toista, kun aina aiemmin aikuisiällä on saanut tehdä omat päätöksensä ilman, että tarvitsee miettiä kenenkään muun mielipiteitä ja toiveita? Mitä omille haaveille tapahtuu parisuhteessa? Entä jos parisuhde loppuukin joskus myöhään aikuisena ja sitten yhtäkkiä huomaa heittäneensä hukkaan mahdollisuudet toteuttaa omia nuoruusajan unelmiaan rakkauden vuoksi? Onko rakkaus sen arvoista?

Ja ennen kaikkea: miksei tällaisiin kysymyksiin ole olemassa yleismaailmallisia, kaiken kattavia vastauksia? Miksei valintojensa seuraamuksia voi tietää etukäteen? (No okei, sitten elämä olisi kyllä vähän tylsää. Ehkä ahdistuskin aina silloin tällöin on ihan hyväksi? Vaikka itseäni tuntuukin ainakin tämän blogin perusteella ahdistavan useamminkin kuin vain "aina silloin tällöin"..)

Terkuin 25-vuotias, koskaan seurustelematon sinkku, joka a) on viime aikoina taas ehkä (tai sitten ei) ylitulkinnut monivuotisen ihastuksensa ja ystävänsä sanoja ja katseita, b) on kuunnellut ihan liikaa hömppärakkausbiisejä Spotifystä, c) ei osaa päättää, pitäisikö parisuhteesta edes haaveilla, vai pitäisikö moinen suoraan jättää niille, jotka eivät tarvitse kolmea vuotta tietyn henkilön kanssa seurusteluhalujensa selvittämiseen. Heh..

Btw, olenko ihan väärässä jos kuvittelen, että olen vain löytänyt tämän aiheen ympäriltä luonnottoman paljon kysymyksiä, joita yritän käsitellä turhan analyyttisesti?  Mutta positiivisesti ajatellen: eihän elämässä mihinkään kiire ole! Vai..?

colors&colours // värejä&färger

Tässä tämän syksyn inspiraatiovärikarttani: sammaleenvihreää, mariininsinistä, (okran)keltaista, burgundia, mintunvihreää ja luonnonvalkoista. Sammaleenvihreä on jokasyksyinen kestosuosikkini, mariininsininen on jo pitkään ollut lempivärini missä vain ja milloin vain, keltaisesta taas innostun aina silloin tällöin tasaisin väliajoin. Burgundiin ja mintunvihreään olen oikeastaan ihastunut vasta parin viime vuoden sisään: lapsena ja teininä en voinut sietää hempeitä värejä, ja kaikki punaista tai violettia muistuttavatkin sävyt olivat vielä teini-iänkin jälkeen boigottilistalla - ehkä juuri sen vuoksi niistä nykyään niin paljon tykkäänkin. (Niin ja siis se siitä meikäläisen pukemisesta prinsessaksi ala-asteikäisenä.) Luonnonvalkoinen taas on tämän syksyn mukanaan tuoma uusi päähänpinttymä.

Onko jotain kauniimpaa, kuin väljä, luonnonvalkoinen lettikuvioitu neule? Mieluusti yhdistettynä kaapistani nyt löytyviin mintunvihreisiin tennareihin, sammaleenvihreään parkaan ja tummansinisiin pillifarkkuihin... Tai sitten toivelistallani keimaileva keltainen neule (joo, juuri tuo tuossa yhdessä kuvassa), samaisella listalla heiluva mintunvihreä väljä hame, siniset tennarit ja se sama vihreä parka. Tai Tukholmassa johonkin kassiin tungettuna syksynsä viettävä Monkin burgundi neule ja samasta putiikista joulualeista ostettu sammaleenvihreä vakosamettihame, mokkaiset yhdeksän sentin kiilakorkonilkkurit ja se sama takki taas.

 (Vihaan takkien ostamista, siksi käytän jatkuvasti vain sitä yhtä kunnes se vetelee viimeisiään, enkä yritä haaveillakaan useamman omistamisesta yhdellä kertaa. Vaikka varsinaisesti mulla ei kyllä olisi mitään useampaa takkia vastaan. [Ja nyt puhutaan siis kaupunkikelpoisista takeista, niitä metsärömytakkeja löytyy jo ihan liikaa, nimim. leveät hartiat ja urheilukaupoissa shoppailun helppous.])

(kuvat: Pull&Bear + tumblr + tumblr + tumblr)

Lykke Li & synkeät sävelet

Joskus muutama vuosi sitten kuuntelin Lykke Lin musiikkia varsin aktiivisestikin. Dance dance dance oli kesän 2011 työpaikkani vakiosoittolistalla, ts. se ehdittiin kuunnella moneen kertaan kun ajettiin 60 kilometrin päähän luomujäätelölle tai noin sadan kilometrin päähän lähimpään kaupunkiin. Eikä siihen vain sen kesän aikana kuitenkaan kyllästytty.

Mutta sitten ehkä juurikin kyllästyin Lykken musiikkiin. Se tuntui aina liian levottomalta tai rauhalliselta, ei koskaan omaan mielialaani sopivalta. Liian hitaalta, rytmikkäältä, hyväntuuliselta tai synkeältä. Muttei vaan koskaan sopivalta. Ehkä noihin kahden ensimmäisen levyn biiseihin liittyi liikaa muistoja, joko hyviä tai syömishäiriön varjostamia sellaisia, enkä siksi halunnut esimerkiksi viime vuoden masentuneisuudessani niitä kuunnella.

Olenhan toki kuullut radiosta jo hetken aikaa Lykken toukokuussa julkaistun kolmannen levyn biisiä "No Rest For The Wicked". Heti ensimmäisellä kuuntelukerralla tunnistin tuon Lykken kappaleeksi: laulajasta ei voinut erehtyä. Mutta ei tuokaan biisi kummempaa kaipuuta takaisin Lykken musiikin pariin minussa herättänyt.

Mutta nyt, kun maailma ikkunan takana vetäytyy mustaan verhoonsa jo kahdeksalta illalla, syksyiset lehdet rapisevat asvaltilla ja kirkkaat tähdet valaisevat samettisen yötaivaan, loksahtavat Lykken biisit taas sijoilleen omassa musiikkimaailmankaikkeudessani. Uusimman levyn, I Never Learn, sävelet ovat kenties synkempiä kuin aiempien, ehkä vähän aikuisempia: huuhtelevat synkkyydessään, mutta eivät kuitenkaan vedä pinnan alle. Muistuttavat jotenkin siitä, että vaikka olisi vaikeaa ja sydän ja mieli ja koko keho tuntuisi hauraalta, voi maailma silti olla kaunis, vaikka synkkänäkin.

 (photos via google: from here, here and here)

Postaus ilman päätä ja häntää, ts. luovuusahdistus

Joskus mua vaivaa maailmankaikkeusahdistus, toisinaan luovuusahdistus.

Sellainen tunne, kun haluaisi istua kahviloissa kirjoittamassa suuria novelleja pienistä hetkistä, vaeltaa metsässä tai kaupungilla tallentamassa kameraan ruutuja joita muut eivät ympäristössään näe, viettää jokaisen työpäivän luovaksi toimistoksi naamioidussa kasvihuoneessa.

Koska kun istuu kotona sängyllä tietokone sylissään, astianpesukoneen pauhatessa taustalla, eivät ajatukset liitele ja luovuus kukoista. Mutta kun silti haluaisi tehdä jotain luovaa nenän niistämisen ja työkalujen kuvaustekstien kääntämisen sijasta. Kuviakin olisi vaikka kuinka paljon lisättäväksi Tumblriin, mutta kun sekin on liian teknistä ja epäluovaa tähän olotilaan, lisäksi ahdistun vanhojen kuvieni näkemisestä ja tahdon vain ottaa uusia jossain uudessa paikassa, luoda jotain uutta ja uniikkia.

Selailen läpi internetin ihmemaailmaa ja masennun siitä, että niin monet ovat tehneet niin suuria ja luovia asioita jo niin nuorina, ja minä vain tuhlaan päiväni asioista ahdistumiseen. Eihän tämä nyt mitään sellaista masentunutta ahdistusta ole. Vain tunnetta siitä, etten tee elämälläni juuri sitä mitä haluan enkä edes tiedä, mitä haluan, ja vaikka tietäisinkin, en luultavasti uskoisi itseeni tarpeeksi elääkseni haluamani laista elämää.

Että tällaista tänään, ehkä otan vain uuden mukillisen teetä ja yritän pysäyttää kaiken ajatustoiminnan tässä tukkoisessa päässä jollain hömppäleffalla, ennen kuin ajatukset ajautuvat petollisille poluille. Hyvää perjantaita ja viikonloppua, olkoot se luovuutta ja kauniita ajatuksia täynnä!

Caught a cold

Even having a cold is nicer when you live on the ninth floor in a flat whereinto the sun shines from morning to afternoon and colors your hair golden... 

Achillea millefolium

Olen löytänyt ehdottoman suosikkini ruotsalaisista kasvien nimistä:

Röllika

(kuva Wikipediasta)

Aamuvirkku

Spotify ehdotti aamiaispöytään puoli kahdeksalta istahtaessani soittolistaa nimeltä Snooze Button: kaltaiselleni aamuvirkulle tuo tuntui vähän väärältä ajankohtaan nähden. En toisaalta edes muista milloin olisin laittanut herätyskellon soimaan lauantai-aamuksi, mutta myös kello puoli kahdeksan on jo itselleni aika myöhä.

Aamuvirkkuuteni olen ilmeisesti perinyt äidiltäni, ja tuosta piirteestä olen ainoastaan iloinen. Rakastan sitä tunnetta, kun tuijottaa auringonnousua yksin hiljaisessa maailmassa, useimpien täysin tuon tunteen mahtavuudesta tietämättöminä vedellessä hirsiä tunkkaisissa makuuhuoneissaan paksujen verhojen takana. Tai kun sadepäivän aamun aloittaa käpertymällä ikkunaan ääreen lukemaan ja juomaan teetä, eikä mistään kuulu ihmisten tai autojen ääniä, keittiön kolinaa tai hissin huminaa. Kun ei ole kiirettä töihin, vaikka työpaikkaa kohti pitäisi alkaa suunnistaa jo puoli kahdeksalta: ehtii lukea lehden tai blogeja ja juoda teen kaikessa rauhassa, herätellen kropan ja mielen pala palalta, aisti aistilta, uuteen päivään.

Tai kun parhaassa tapauksessa vapaapäivän aamuna herää talosta metsän keskellä, puunrunkojen lävitse siivilöityvät auringonsäteet lämmittävät ihanasti, linnutkaan eivät ole vielä heränneet, ja voi lähteä metsään keräämään mustikoita aamupalaksi housunlahkeiden kastuessa ja liimautuessa kylminä nilkkoihin aamukasteessa. Näin tapasin tehdä aina silloin tällöin kotikotona asuessani, ja juuri hiljaiset aamut ovatkin se, mitä sieltä eniten kaipaan - tietysti yleisestikin sen upean, pohjoiskarjalaisen luonnon lisäksi.

 

Haluaisinkin periaatteessa kannustaa kaikkia nousemaan aikaisin nähdäkseen hiljaisen, unisen maailman kauneuden, mutta toisaalta: sehän juuri on niiden ihanien, aikaisten aamujen taikaa, että useimmat eivät ole niitä kokemassa. Joten jatkakaa te, jotka siihen pystytte, pitkistä aamu-unistanne nauttimista, jotta me ilmeisesti vähemmistöön kuuluvat saamme pitää hiljaiset aamut itsellämme - nautitaan kaikki elämästä omilla tavoillamme! :)

Uudesta minästä haaveilusta

Muutto toiselle paikkakunnalle tai toiseen maahan tuntuu monelle tarkoittavan uuden elämän alkua. Ei vain siksi, että monet asiat ovat uusia, vaan myös, koska itselleen voi luoda uudessa paikassa uuden identiteetin. Kuten uuden vuoden alkaessa, tai vaikka edes uuden viikon, voi päättää aloittavansa uuden elämän: hankkia uuden harrastuksen, uudistaa vaatekaapin uudenlaisilla vaatteilla, vaihtaa hiusväriä.

Itsekin ajattelin näin silloin, kun lukion jälkeen muutin au pairiksi Berliiniin. Mutta vuosien saatossa, asuttuani vähintään kaksi kuukautta Saksan lisäksi niin Islannissa, Kyproksella, Norjassa kuin Ruotsissakin, olen oppinut, ettei identiteetinvaihdos noin vain tapahdu. Pinttyneitä tapoja on vaikea muuttaa, tietokoneriippuvuudesta irti pääseminen ei helpotu oudossa ympäristössä, jossa ulkomaailma voi joskus olla vähän pelottavakin, ujosta ja hiljaisesta lököhousuissa viihtyvästä metsäseudun kasvatista tuskin yhtäkkiä kaupungissa kuoriutuu sosiaalinen ja puhelias kynähametyttö.

Nykyään tämä ei edes minua haittaa, olen lopettanut haaveilun "uudesta minästä" joka kerta ulkomaille muuttaessani. Kyllä edelleen toki haluaisin usein olla erilainen: vähän tyylikkäämpi, sosiaalisempi, aktiivisempi, rohkeampi. Mutta nykyään osaan antaa itselleni aikaa muutoksiin. Enää en ahdistu siitä, etten uskalla avata suutani joka ruokatauolla ensimmäisenä työviikkona, jos kukaan ei kysy minulta mitään. Ei haittaa, että parin ensimmäisen viikon vapaista tunneista tavallista useampi menee nukkumiseen. On täysin okei, että töiden jälkeen linnottaudun omaan huoneeseeni tuijottamaan telkkarisarjoja sen sijaan, että olisin ulkona tutkimassa tuota ihmeellistä ulkomaailmaa. Toki asia olisi eri, jos muuttaisi johonkin vain kuukaudeksi. Mutta kaksikin kuukautta uudessa maassa on sen verran pitkä aika, että siinä ehtii nähdä paljon, vaikka aluksi ottaisikin vähän löysemmin, ja antaisi niin kropan kuin ennen kaikkea pääkopankin sopeutua uuteen elämään.

Oikeastaan ajatus siitä, että oma identiteetti ja tavat pitäisi vaihtaa kokonaan uusiin samalla kun asuinympäristö, työ- tai opiskelupaikka, ihmiset ja kaupassa myytävät maitopakkauksetkin ovat uusia ja outoja, kuulostaa aika hullulta. Eikö kaiken uuden keskellä olisi ihan terveellistäkin säilyttää jotain tuttua ja turvallista, esimerkiksi se oma minä (asia erikseen, jos se oma minä ei olisikaan turvallinen itselle tai muille) - vaikka siihen ei täysin tyytyväinen olisikaan?

Olen oppinut, että vaikka olisit hiljainen tuppisuu, mutta kuitenkin ystävällinen ja peruskohtelias kaikkia kohtaan ensimmäisten työ- tai kouluviikkojesi aikana, tuskin ihmiset luovat sinusta kovin negatiivista mielikuvaa - tai jos luovat, ovat he tuskin tutustumisen arvoisia juuri sinulle. Ja vaikka yrittäisitkin luoda itsellesi uuden minän yhdessä yössä, ja vaikka onnistuisitkin siinä, uusi elämä ja uudet ihmiset tulevat muuttamaan sinua samalla tavoin, kuin kokemukset "aiemmassa elämässä". Miksi siis kiirehtiä itsensä muuttamisessa, kun kuitenkin muutut päivä päivältä niin tietoisesti kuin tiedostamattasikin?

Toki jos joku, joka uudesta elämästä ja yhtäkkisestä identiteetinmuutoksesta on haaveillut, on siinä myös onnistunut, voin vain onnitella. Ja todeta, että se ei kuitenkaan ole se minun juttuni tässä elämässä. :)

(Kuvat Vilnasta, Tukholmasta, Kyprokselta, Norjasta, Islannista ja Berliinistä.)